Vähitellen alan ymmärtää uskonnon ja ihmisen välisen viisauden ja viattomuuden. Hyvin vaaralliseksi tuo edellinen ajatus kääntyy, jos uskon ihmisen olevan homogeeninen. Siksipä ajattelen ihmistä vain itsekseni ja uskontoa omakseni. Näin pesen käteni kuin Pilatus kaikesta vastuusta puhtaaksi ja öljyän ne vielä, ettei niihin kukaan voi tarttua minua kiusatakseen.
Ilman uskontoa ihmistä ei enää ollenkaan olisi kaikkien maailmaa ravistelleiden sotien jälkeen, sillä uskonto on yhtä kuin usko elämään ja vapaaehtoiseen kuolemaan. Ja kun ihminen uskoo elämään, hän karttaa ja pelkää kuolemaa niin kauan kuin se on mahdollista ja ottaa kuoleman vastaan vasta, kun muuta mahdollisuutta ei ole. Siksi aidosti uskovainen ihminen ei missään tilanteessa tekisi mitään sellaista, joka tahallisesta aiheuttaisi toiselle ihmiselle vahinkoa, vammaa tai kuoleman. Niinpä siis näin heppoisin, mutta hyvin vakavin päätelmin tulen siihen tulokseen, ettei uskonto aiheuta yhtään onnettomuutta maan päällä eikä varmaan taivaissakaan. Luonnoltaan kiero ihminen sen sijaan osaa kääntää kastemadonkin niin päin, että se puree ja potkii uskoon vedoten vaikka leijonalta pään irti. Onneksi minun ei tarvitse koskaan taistella jalopeuraa vastaan. Ja onkiminenkin on vähän vastenmielistä;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti