Ajattelin tähän kirjoittaa huvittavan keinoelinten luovutustestamentin, mutta sitten tulinkin toisiin aatoksiin. Vakavilla asioilla ei pidä ihmisen leikkiä. Ei ole mitenkään järkevää kirjoittaa omaan testamenttiinsa sellaista tekstiä kuin esimerkiksi, että kuolemani jälkeen kaikki minun keinoelimeni saa myydä vaikka kirpputorilla tai jatkaa niiden käyttöä mihin tahansa tarkoitukseen. Kukapa sitä nyt toisen seksileluilla leikkimään, joten leikki sikseen. Ja onhan näitä muitakin vakavia asioita, joista ei paljon kannata ääneen puhua saati riviäkään kirjoittaa. Kuolema on juuri sellainen vähän arka asia. Meillehän jo koulussa opetetaan, että kiltit ihmiset pääsevät taivaaseen ja että siellä on tosi hauskaa ja riemukasta olla. On aina valot päällä ja soitto soi. Mutta sitten toisaalta koko ajan varoitellaan leikkimästä liian rajuja leikkejä, kun voi mennä henki. Siinä sitä onkin lapsi ihmeissään, kun toinen sanoo, että taivaassa on ihanaa ja toinen, ettei sinne ole mitään hoppua. Kuka nyt malttaa auringonpaisteessa odottaa jäätelön kanssa, että pääsee illalla kuutamossa sitä syömään. Ja sitten on vielä sellainenkin vakava asia kuin vanhus. En siis tarkoita vanhuutta. Sehän on ihana ja kultainen asia, mutta vanhus taas on sellainen vaiva ja riesa. Meidän pitää osata vanheta arvokkaasti, mutta kun ollaan vanhennuttu ja meistä on kehittynyt vihdoin ja viimein vanhuksia, ei se olekaan niin järin arvokasta enää. Harmillista se on enemmänkin. Siitäkään ei silti oikein kannata ääneen puhua tai riviäkään kirjoittaa, kun meille on lapsena sanottu, että vanhoja pitää kunnioittaa, mutta on kuitenkin helpompi laittaa ne laitoksiin makoilemaan ja lääkitä ne kunnioittavasti sängyn pohjalle tajuttomiksi.
Vakavilla asioilla ei saa irvailla. Mutta sitähän minun piti sanomani, että jos joku joskus löytää minun salaisista kätköistäni jotakin keinoa (asiaa tai esinettä;-) virkistää kenen tahansa ikävää arkea, saa vapaasti kätköt avata ja levittää koko maailman eteen. On se niin vakava paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti