Mä rinnassain tunnen raastavan tuskan
ja vierellä koivikon, ihanan puskan
näen silmies loisteessa pohjoisen ruskan:
muistan sinut, Heikkilän Anjuskan.
::Povellas pää, tänne mä jään.
Tahdon iäti lempesi sun.::
Jos silmies loisteen viel´ kerran mä nään,
niin luulen, ett´ jätä sua en kenellekään.
Sinun kanssas mä kuljen taas elämään.
Uskon runouteen puhtaaseen, siveään.
::Povellas pää...
On kaikki niin harmaata, arkea vaan.
En koskaan sua, armaani mielestäin saa.
Kai iäksi mennyt oot merten taa.
Etkö voi mua, kuolema armahtaa?
::Povellas pää...
Päätimme Jeremias Kalborrekin (Viktor Kalborrekin veli) kanssa kauppiksessa istuissamme tehdä korneimman tangon, mitä koskaan on tehty. Lie ollut taloustiedon tunti tai ehkä aateekoota. Kenties sittenkin opiskeltiin suomea. Kenties oli kankkunen päällä tai pian tulossa. Minä kirjoitin ensimmäisen rivin, Jeremias toisen, minä kolmannen, Jeremias neljännen... Niin syntyi kauan sitten tangohistorian kornein tango. Kari Kuuvan Tango Pelargonia ei pääse edes Unhoituksen tangon kirjoitusmusteeksi saati ruutupaperiksi. Se on sävelletty (terveisiä vaan Seppisen Jompelle Muurameen) ja sitä on esitetty tanssilavoilla ja siitä on myös teostokorvauksia aikoinaan maksettu jokunen kymppi. Mutta mikä tässä oli vielä sanoitustakin kornimpaa: sitä tanssittiin ja sitä kuunneltiin. Ei helevettiläinen voi olla totta! Mutta on se vaan. Hupsua kansaa ovat...hmmm...me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti