Tunsin miehen, jolla oli Lymmoutti. Ja tunsin tuon miehen naisystävän, joka oli aivan Lymmoutin lummoissa enkä sitä yhtään ihmetellyt. Plymouth oli hieno auto: kaksivärinen, leveä, pitkä ja amerikkalainen, ja se murisi käydessään villieläimen tavoin - muistaakseni.
Lummoihin on mukava mennä. Minäkin menin ja olen nyt niin iloinen ja onnellinen ja kaipaileva ja kai vähän haaveissanikin. Lappi lumosi minutkin, vaikka en sitä olisi kyllä ikinä uskonut.
Vannon sisävessan nimeen ja vannon kaikkien nykyaikaisten mukavuuksien nimeen. Siksi olen vältellyt viimeiseen asti koskematonta luontoa, villiä erämaata, korpimetsiä, jänkiä, soita, salomaita. Olen vältellyt riukuja ja sammalpyyhkeitä ja vuoripuroja ja metsälampia ja sääskiä ja käärmeitä ja karhuja ja susia. Ja välttelen edelleen. Armeijassa ollessani olin vain yhden yön teltassa, metsässä siis ja sitten keplottelin itseni kirjurin hommiin ja konttoriin. Loppusotakin meni mukavasti kasarmilla tärkeissä paperihommissa sillä aikaa, kun muut sotivat korvessa itseään siviiliin.
Onneksi mukavuudet ovat myös Lapissa olemassa, vaikka eivät aina aivan käden tai takapuolen tuntumassa. Onneksi siellä on viemäriverkosto, marketit, hyvät pikitiet, puhelimet... Ja onneksi siellä on vielä koskematon luonto aivan minunkin tuntumassani. Minut yllätti täysin, miten nopeasti ihminen asioihin sopeutuu. Sopeuduin nopeasti, muutamassa päivässä, että välimatkat olivat pitkiä ja että aivan kaikkea ei aivan joka paikasta saanut. Ja sopeuduin, että maisema voi olla rakentamattomana kaunis ja koskettava, aito ja melkein ainoa oikea. Ja sopeuduin, että kaupunki ei aina olekaan se mukavin paikka. Ei ihan koko ajan. Ajattelin jopa voivani astua pikitien reunasta ja kävellä rohkeasti metsään. Vähän jo kävelinkin, mutta harrikkatakkia en silti vielä riisunut.
Olen matkalla luontoon. Ei tässä mitään kiirettä ole, sillä Lappiin on pitkä matka. Se on minusta kahden öljylitran päässä, vessanpöntön kansi auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti