Päätin kiertää polkupyöräilemällä pienen järven. Lenkin mitaksi tuli kutakuinkin kaksikymmentä kilometriä, alun kolmattakymmentä. Tunsin oloni varsin virkeäksi ja energiseksi lievästä lämpöilystä huolimatta. Tuon lämmön olin ärsyttänyt edellisiltana samoilla toimin, pyöräilemällä syysillassa hikisenä kuin saunasta tullut.
Lenkkimaasto oli loivasti mäkistä, kutakuinkin puolet ylä- ja toinen puoli alamäkeä. Minulla ei ole mitään oikeita pyöräilyvarusteita, ei varsinaisesti edes harrastelijapyörää saati sitten niitä polkimiin lukittavia kenkiä, joilla oikeat harrastajat tapaavat kaatuilla ihmismassojen keskelle ja jäädä siihen kombona keskelle katua makaamaan pyöräänsä lukittuna. Mutta on minulla kuitenkin etujousitettu retkipyörä, lenkkikengät, tuulitakki ja kypärä, johon on integroitu valonneuvo, punaista valoa joko tasaisesti näyttävä tai sitten mitä moninaisimmin sitä vilkuttava.
Matkani alkoi olla jo loppupuolella eikä kotiini ollut kuin pari, kolme kilometriä. Minulla oli jaloissa vielä voimaa ja ilma kulki keuhkoissa, koska lenkille lähteissäni olin vetäissyt astmapiipulliset pariinkin kertaan. Edessäni polki kolme pientä poikaa, alle kymmenvuotiaita. Poikien tyyli oli poikien tyyliä. Pyörät heiluivat puolelta toiselle riemullisesti ja polkijat venkoilivat satulassa kuin eläväiset pojat ainakin. Yhdellä pojista oli isohko juomapullo, litra limonaadia matkaa virkistämässä. Poika ajeli huolettomasti yhdellä kädellä ja toisessa pyöritteli juomapulloa. Ajoin hänen ohitseen rauhallista vauhtia ja poika alkoi seurata minua. Oli vähän ylämäkeä. Tunsin itseni vahvaksi ja reippaaksi ja lisäsin vauhtia. Vaihdoin vaihteen aluksi pienemmäksi ja keräsin nopeutta lisää suurempaa vaihdetta varten. Poljin kilometrin verran ja ajattelin pojan jääneen kauas taakse. Olihan vauhtini melkoista ja tosiasiassa näytinkin enemmän kuntourheilijalta kuin tuo limonadia janojuomaksi nautiskellut pikkupoika. Lisäsin vielä yhden suuremman vaihteen ja ajoviima tuntui jo kasvoissa.
Kun ylämäki viimein loppui ja tulin jokea ylittävälle sillalle, katsoin taakseni kuin todetakseni, miten kauas poika olikaan mahtanut jäädä. Mutta siinä hän keikkasi muutaman metrin päässä rennosti limonadipulloaan pyöritellen eikä ollut matkanteosta moksiskaan. Niinpä päästin pojan rinnalleni ja sanoin henki vinkuen hänen olevan aikamoinen pyörämies, kun ei suostunut jälkeen jäämään. Poika naukkasi pullostaa pienen huikan ja polkaisi minusta ohi iloinen nauru kasvoillaan ja hihkaisi ohi mennessään: "Maastopyörä!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti