Harvat ovat ne kerrat, kun olen paikan päällä ollut seuraamassa ammattinyrkkeilyä tai ammattijääkiekkoa, mutta niinä harvoina kertoina olen tehnyt muutaman varsin merkittävän havainnon.
Kun Robert Helenius kohtasi Helsingin jäähallilla Chisoran, miehet nyrkkeilivät näyttävästi kaksitoista erää. Koska he molemmat ovat ammattinyrkkeilijöitä, he keskittyivät huolellisesti nyrkkeilyyn. En nähnyt heidän koko ottelun aikana pelanneen hetkeäkään jääkiekkoa.
Ammattimaista jääkiekkoa en ole aikoihin katsonut kaukalon reunalta, vaan olen yrittänyt nauttia siitä television lahjomattoman kuvan välityksellä. Joskus kesken kiivaan ottelun pelaajat ovat menettäneet malttinsa ja alkaneet nyrkkeillä jääkiekon pelaamisen sijaan. Se on minusta aina hyvin kummallista. Mutta kummallisinta on, että osa yleisöstä pitää tuosta väkivallasta, väkivaltaahan se on. Ja aivan käsittämätöntä on, että jopa joukkueiden omistajat ja valmentajat hakevat tieten tahtoen riveihinsä sellaisia pelaajia, jotka keskittyvät pelkästään tappelemaan eli pahoinpitelemään pelitovereitaan. Sanovat, että väkivalta kuuluu peliin, sillä peli on kovaa.
Nyrkkeilyssä ja monissa muissakin kamppailulajeissa on painorajat ja ennen kaikkea niissä on osaamisrajat. Nyrkkeilyssä on kärpässarjasta alkaen aina superraskaaseen sarjaan asti jokaiselle painoluokalle omat ottelunsa ja omat vastustajansa. Koskaan ei samaan kehään laiteta toisiaan vastaan kärpässarjalaista ja raskaan sarjan nyrkkeilijää. Siinä ei ole mitään järkeä. Mutta jääkiekossa ei ole painorajoja eikä varsinkaan kamppailulajien osaamisrajoja, vyöarvoja, kokemusta ennen titteliotteluja. Ei ole olemassa kärpässarjan Suomi-sarjaa tai raskaan sarjan mestaruusliigaa saati mustan vyön divisioonaa, vaan 70-kiloiset pelaavat samoissa joukkueissa toisia joukkueita vastaan yhdessä yli satakiloisten järkäleiden kanssa. Siksi on hyvin omituista, että joukkueissa on erikseen yleensä suurikokoisia miehiä, jotka sitten hakkaavat ja pieksävät niin pienempiään kuin kenties vähän suurempiakin, käyvät saleilla nyrkkeilemässä ja opettelemassa mitä moninaisimpia keinoja vahingoittaa niitä, jotka haluavat vain keskittyä jääkiekon tekniseen osaamiseen. Seitsemänkymmentäkiloisella sentterillä ei ole paljon mahdollisuuksia yli satakiloista "poliisia" vastaan. Mutta silti kansa hurraa. Tai muutama hurraa.
Kun nyrkkeilykehässä tasaveikkaiset ottelijat keskittyvät tarkasti sekä hyökkäykseen että puolustukseen, jääkiekkokaukalossa hyökkäys tulee monesti äkkiarvaamatta takaa päin, kun vastapuolen pelaaja on luistelemassa aitioon tai muuten vain tilanteesta pois. Ei ole puhettakaan tasa-arvoisesta kamppailusta, vaan hyvin väkivaltaisesta pahoinpitelystä.
Nyrkkeilijä ei eksy kaukaloon. Hän pysyy kehässään ja keskittyy. Miksei sitten jääkiekkoilija voisi pysyä kaukalossaan, kun on kerran ammatiltaan jääkiekkoilija. Onko se keskittymiskyvyn puutetta? Taitaa se olla. Ja ajatuksen. Tai ehkä se onkin hyvän johtamisen puutetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti