Luin hetki sitten nuorimman poikani, Sassan facebookpäivityksen, jossa hän kertoi muistelevansa jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyttä mummoaan ja sulattavansa eukalyptuspastilleja kuumaan veteen. Se oli äitini mainio lääke nuhaan ja kuumeeseen. Tuo hyvän olon nuhalääke lienee kaikkien mummojen tietämä ja kenties jo karamellipakkauksessakin noin kehotetaan tekemään. Mutta se ei olekaan eukalyptuksen ydin.
Lapsi istuu nuhaisena, nenä räkäisenä, silmät kuumeesta hailakoina ja niiskuttaa kurjaa oloaan. Kuumeen haalistamin silmin hän seuraa mummon puuhastelua kuuman veden ja eukalyptuspastillien kanssa. Tuokio tuo huumaavaa taikaa, vanhan ihmisen velhoa osaamista lapsen ajatuksiin, ja taudin kiusaamat, mutta silti niin tarkat aistit poimivat hetken ikuisesti ja lähtemättömästi mieleen. Mummo puhelee ja hääräilee, vesi höyryää ja saa lasin seinämät läikehtimään, ja pastillit rapisevat punavalkoisessa laatikossa ja kilisevät somasti, kun ne kaadetaan lasiin ja lusikalla hämmennetään. Makean kirpeä eukalyptuksen tuoksu tunkee nuhaiseen nenään ja maistuu suloiselta suussa. Vesi polttelee ja kulaukset ovat pieniä, mutta raikas höyry avaa lapsen nuhasta tukkoisen nenän haistamaan ja muistamaan ohihiipuvan tuokion.
"Mummoa muistellen teen eukalyptuspastilleista lientä. Jo helpottaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti