Ei notkahtanut maan napa eikä hidastunut kuun kierto ihmisen murheesta saati kuolemasta. Niin vähän painoi yhden ihmisen sielu, ettei edes lumihiutale reittiään muuttanut maahan pudotessaan saati sijaansa sen tähden vaihtanut. Maailma kulki kuin ei ihmistä olisikaan. Ei se jäänyt kuolleita suremaan, josko ei vauhtiaan kiihdyttänyt saati naamaansa hymyyn vääntänyt uuden ihmisen syntyessäkään. Suru kulki latuaan ja mitä kauemmas latu kulki, sen heikommin näkyi jälki syvässä lumessa. Aika oli ihmisen hyvä ystävä, toista ihmistä parempi. Se ompeli haavat ja tasoitti arvet ja antoi unohduksen vähitellen tulla ajatuksiin. Väkivaltaisen surun edessä ihmisellä on vain yksi tie: koston tie. Se tie on tasainen ja selvä eikä sillä ole kuoppia tai kiviä. Mutta kun viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, tulee kelirikko koston tielle eikä sinne enää niin halukkaasti haluta kulkua kääntää.
Kun Kauri kuuli seppä Ontrein kuolemasta ja kun hän näki tuon pahoin runnellun ruumiin, oli hän valmis nostamaan myllärin kätensä murhaajaa vastaan. Mutta kuukausien kuluessa ja lumen taas sulaessa ja kosken paljastuessa koko komeuteensa Kauri ajatteli asiaa rauhallisesti ja kiihkottomasti. Ei hän ollut ystäväänsä unohtanut, ei vihamiehille anteeksi antanut, mutta uskoi kuitenkin oikeuden voimaan ja mahtiin. Kun saataisiin murhaajat kiinni, ei näitä kummennut Karjalan korkeimman kuusen paksuimpaan oksaan saattaa kaulastaan kiikkumaan, vaan käräjätupaan tuli heidät raudoissa raahata. Olisi kuitenkin Siperia noille julmureille pahempi rangaistus kuin silmukkaan sovittaminen ikinä. Siperia oli murhaajille kuolemaakin kovempi ja tulista luotia pahempi paikka muistella seppä Ontrein viimeisiä hetkiä ja veristä lihaa.
Nousi kiuru korkealle ja lirisi iloisin sävelin uutta kesää alkuun näkemättä matkassaan murheen häivää tai surun hiukkastakaan. Mitä korkeammalta se maahan katsoi, sitä enemmän sen laulussa kuului riemu kevään valosta ja sulavasta lumesta ja haihtuvasta jäästä. Katsoi Kauri kiurun nousua korkealle ja iloiseksi muuttui pitkän talven jälkeen synkän miehen mieli. Kuin olisi tumma harso häipynyt silmiltä täytti keväinen viri ajatuksen, kuin olisi kuolema kääntynyt kantapäillään ja pitkin askelin loitonnut pihapiiristä vähitellen korven kätköihin ja kauas erämaihin. Jäiden tavoin ryskäsi karkuun musta murhe, patosi korkeita jäälauttoja, ahtosi ja viimein hajosi kokonaan selkeän virran viedä. Murhe oli kuin pimeä ja pitkä talvi, joka hautoi ja kypsytti. Kun kevät tuli ja valo voitti, sai kuolemakin kirkkaat kasvot ja nopeat jalat, joilla juosta kauas korpiin tai rusahdellen laskea virtaa alas, kun ei muutakaan enää voinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti