Saarnamies viipyi kylässä toista viikkoa ja opetti lapsetkin kiroilemaan saatanan ja perkeleen nimeen eivätkä vanhemmat näille perkeleille mitään mahtaneet. Jumalan sanassa oli saarnamiehen suojeleva kilpi kaikkia tulisen helvetinkolon asukkaita vastaan ja vanhempien sanaa vastaan ja mitä enemmän noita sarvipäitä nimeltä kutsui, sen voimallisemmaksi tuli myös Herran sana. Mutta levoton oli Savon Arolan veri eikä mies montakaan päivää samassa talossa viihtynyt. Ei häntä saarnojensa jälkeen enää taloon uudestaan kaivattukaan. Ei ollut miestä kylään kutsuttu, mutta ei häntä poiskaan ajettu. Eipä toisaalta kovin hanakasti estelty lähtemästäkään tai taloa vaihtamasta. Seppä Ontrei oli tapettu, vaan ei siitä parannut syyttää sen enempää Saatanaa kuin Perkelettäkään. Ihmisen tekoa oli se kaikki tyynni. Oliko tekoon syyllinen sepän tekemisistä kateellinen ja siksi miehen moukaroinut hengiltä, vai oliko vain sattuman oikusta paikalle osunut ja syyttä suotta miehen maapetiin mukiloinut? Sepän tavaroita ei ollut varastettu, vaan kaikki oli kärryssä ollut tallella ja koskemattomana. Eikä kukaan keksinyt yhtäkään vakavaa vihamiestä, jolla olisi jotakin ollut seppä Ontreita vastaan. Sanaisa oli seppä ollut suustaan ja sen kanssa useinkin peistä väännettiin, mutta käsiksi ei seppään kukaan ollut käynyt. Ei suun eikä sepän suuren koon takia. Eikä ollut sepällä koskaan ollut syytä toista ihmistä vasaroida sanojen tai tekojen vuoksi. Rauhallinen oli hän aina ollut ja hyväntuulisena hänet muistettiin.
Istui Kauri synkkänä alkutalviset illat eikä maistunut miehelle työ kuin aikaisemmin oli maistunut. Kovin kaipasi hän ystäväänsä ja kovin kaipasi hän taitavaa seppää höyrymyllynsä rautoja takomaan. Jos oli sepän kuolemaan syyllinen täysin vieras, oli se Kaurin ajatuksessa helpompi hyväksyä kuin tutun ja oman kylän miehen asettaminen murhaajan penkkiin. Jos oli seppä Ontrein kolhinut kuoliaaksi tuttu mies, tiesi Kauri olevansa syyllinen siihen kauheaan veritekoon. Kun ihmisen yli käveltiin, ei nahkaan jäänyt ystävän jalanjälki.
Oli hän kuullut usein ihmisten hänen menestystään kadehtineen ja olipa vähän aikaa sitten joutunut Tanjosen veljesten karhunpelin jälkiä päiväkausia korjaamaan. Ja kun siinä työssä oli seppä Ontrei ollut päämiehenä ja työnjohtajana, oli se saattanut kirvoittaa kiukkuisen miehen mielen surmaajan polulle puinen karttu kainalossa ja julma teko mielessä. Tekipä mies niin tai näin, oli se aina jonkun mielestä väärin. Jos piti mies toisen puolta elämän kivikkoisella polulla, koki toinen polkunsa vieläkin kivikkoisemmaksi ja siitä katkeroitui. Ja jos souti mies toisen joen yli veneellään, koki toinen hukkuvansa ilman saattajaa. Sellainen oli ihminen ja sellaista suri Kauri. Itseään suri, kun ei kyennyt ystävälleen enempää antamaan, vaan kuoleman tälle kultalautaselta tarjosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti