maanantai 24. syyskuuta 2012

Tanjosen veljekset karhunpyynnissä

Virisi tuulta ryssän maalta jo kolmatta päivää, kun Lökki-Ontrei ja Vasili suuntasivat kulkuaan rasvanahkaiset reput selässään ja saha sekä mustapiippuinen rihlapyssy päällimmäisenä keikaten Hartikanvaaran sivuitse kohti itää.  Tiesivät ajan olevan otollinen toimelleen. Vanhastaan oli miehillä tietona, että kun kuu syntyi kirkkaalle taivaalle, piti itätuulta seuraavan viisitoista päivää ja yötä eikä varmasti suuntaansa muuttaisi, vaikka kuu päälleen kaatuisi.
Raskaat olivat miehillä kantamukset, mutta nuoret selät jaksoivat taipumatta kaiken kantaa eikä askel repun painosta juuri lyhyemmäksi käynyt. Kulkivat päivän ja seuraavan yön ja vasta auringon nostaessa kullanhohtoista päälakeaan metsän rajan ylle, pysähtyivät miehet nälkäänsä paikkaamaan ja janoaan sammuttamaan. Istuivat hiljaa laakealla kivellä ja täyttivät nälkäisiä mahojaan puhumattomina. Kasvot kiilsivät punaisina ja hikisinä ja poskien lihakset pullistelivat hampaiden jauhaessa kovaa leipää ja sitkeää lihaa. Hiljainen ähinä ja matkanteosta tukkoisen nenän tuhina ryyditti jokaista suupalaa, ja ahnaasti kulkutti kurkku, kun sinne kaadettiin sakeata piimää.
Tiesivät veljekset, että heillä oli runsaasti aikaa kaikessa rauhassa hoitaa toimensa asumattomalla salolla. Kukaan ei heidän touhuaan näkisi eikä kuulisi eikä heidän tekemistensä perään kyselisi. Menisi kaikki ryssän karhun pitkään syntilistaan ja muutamalla kokkapuheella heidän kolttosensa saataisiin näyttämään Jumalan kaikkivaltiaan puuttumiselta makeaan maalliseen elämään. Niin oli ihminen herkkäuskoinen, että mieluummin näki näkymättömän asioita järjestelevän kuin vieressä istuvan niitä mieleisikseen ojentelevan.

Kolmatta päivää olivat veljekset jo laavussaa istuneet tuulen alapuolella. Ensimmäisenä päivänä he olivat kaataneet nuoren hirven ja aukaisseet sen ja levitelleet sisälmykset pitkin mäntyistä kangasta. Olivat vain istuneet ja odottaneet eivätkä olleet tulta sytyttäneet. Raakana olivat hirvestä parasta lihaa syöneet ja sillä mahansa täyttäneet ja juoneet paksua piimää lihan kasteeksi. Kun kolmas päivä alkoi kostua illaksi ja kasteen ensimmäiset, kiiltävät helmet välkehtivät puolukanlehdillä, kuulivat Tanjosen pojat kaukaa mäen takaa tuttua öhkimistä ja puhaltelua ja matalaa murahtelua kuin märkää nahkaa olisi pyyhitty kuivin käsin tyhjän puusaavin päällä. Oli saanut karhu hajun kuonoonsa ja hitaasti ja kuulostellen se lähestyi haaskaa. Olivat miehet piilossaan aivan hiljaa ja kuin luonto olisi näiden ajatusta kuunnellut, alkoivat taivaita hipovien mäntyjen oksat heilahdella ja maata viistävät katajapensaat vienosti vavista voimistuvassa tuulenpuuskassa. Ei haistaisi heitä tarkkakuonoisinkaan karhu. Ei varsinkaan niin mehukkaan saaliin takaa.
Karhu pysähtyi viidenkymmenen metrin päähän haaskasta ja reilun sadan metrin päähän miehistä, nosti päätään ja haisteli ilmaa. Sen sieraimien märkä pärske kuului laavulle asti, vaikka miesten rinnassa takoi pelokas sydän kuin pajavasara vasten kuumaa rautaa. Vaan ei saanut karhu vainua miehistä eikä arvellut mielessään näiden kolttosta, vaan asteli ankara nälkä vatsassaan kohti auringonpaisteessa herkulliseksi kypsynyttä hirvenraatoa. Kun karhu puraisi vahvat leukansa ja suuret hampaansa hirven kylkeen, sen selkään iski tukki sellaisella voimalla, ettei karhu enää päivänvaloa nähnyt eikä elämää kuolemasta erottanut. Vahvasti se henkäisi ja urahti syvältä keuhkoista ja putosi haaskan päälle kuin kuollut.
Näkivät veljekset karhun kovan kohtalon piilopaikastaan ja juoksivat narut käsissä kohti karhun kohtalon paikkaa.
- Töljöskö piru?
- Vot ei töljönny. Sie niät, mite hää rintaa nosteloo.

Olivat rakentaneet karhulle ansaksi väkipaalun, joka karhun asettuessa aterialle laukesi ja löi siltä väkivalloin tajun pois moneksi tunniksi. Rauhassa saattoivat he sitoa karhun jalat kantoriukuun ja ehtivät raahata sen painavan ja velton ruhon lautalle virran varteen. Sitoivat vielä sen varmuuden vuoksi lauttaan kiinni ja antoivat virran lähteä kuljettamaan itseään kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa ja Hartikanvaaraa. Eikä haitannut veljeksiä, vaikka karhu heräisi kesken matkan. Olivat he keränneet saloilta sellaiset keittoaineet, että saattoi suurikin karhu nukkua varsin sikeästi päiväkausia niillä liemillä kuitenkaan niihin kuolematta. Lökki-Ontrei ja Vasili Tanjonen tiesivät kaiken kuljuilusta niin ihmisten kuin karhujenkin kanssa.


Ei kommentteja: