Satoi lunta, ja isä Dimitriä paleli ajatus pitkästä ja pimeästä talvesta, vaikka elettiin vasta lokakuun puolta. Nahkaiset saappaat luistivat joka askeleella ja tien pintaan jäi lähes yhtenäinen jälki kuin latu. Ilma höyrysi hengityksen ympärillä ja laskeva aurinko punoi sädekehää kohti Hartikanvaaraa kiirehtivän kirkonmiehen ympärille. Hetken olisi voinut luulla pyhän miehen matkaavan maankamaralla, mutta iltapäivän kuulaan auringon valo ei tehnyt tuosta räkäparrasta sen pyhempää kuin oli hänen ajatuksensa ja puheensa yksinäisellä tiellä. Kun puolipohjattu saapas luisti uudella lumella, ajatteli isä Tenttu enemmän perkelettä kuin jumalaansa ja puhutteli tuota kuin parasta ystäväänsä.
Astui tupaan liukkaasta lumesta kiukkuinen mies. Vaan nopeasti muuttui miehen synkkä ilme keväiseksi auringoksi ja leskenlehdiksi, kun Jekaterina käveli miestä vastaan ja pyysi astumaan peremmälle. Pysähtyivät papin silmät Jekaterinaan eivätkä suostuneet hänestä irti laskemaan. Tarttuivat korvansa Jekaterinan ääneen eivätkä enää muuta kuulleet. Oli nähnyt mustiin pukeutunut mies jumalaansa kauniimman ilmestyksen, ja kuin palavan pensaan juurelle olisi tuo itsensä laskenut istuutui isä Tenttu avoimen uunin kupeeseen penkille ja jähmettyi niille sijoilleen silmineen, korvineen.
Kauri istui papin viereen samalle penkille ja toivotti harvinaisen vieraan tervetulleeksi.
- Loppuit siult vehnäset vai maltaat vähiks mäniit?
Ei kuullut isä Tenttu kysymystä, vaan istui kuin talven ensi pakkasten palelluttama varpusraukka oksallaan. Toisti Kauri hänelle kysymyksen ja jo heräsi turjake kuin syvästä unesta isännälle vastaamaan.
- Vot veikkone miula semmoista. Ruogua on, liebuskii on syyvä da bivusguo juuva. Vehnästä on da mallasta. Mie sinnuu tavata vain tahoin, kiriköl suabumah käskemäh, vihille mänemäh. Siula kaunis vaimo on, valmiit obligat. Hosboti pomilui sie synnissä tiällä elät. Sie tule kiriköl mie siut äkikseltään vihkasen.
Kauri otti uuninpankolta lehden ja alkoi sitä lukea. Isä Tenttu katsoi miestä ja ihmetteli.
- Sie venättä luet?
- Ka luen venättä.
- Mitäbö nygöi kirjuttamah käy ryssä?
- Ka sitäbö en tiijä. Mie kun en ryssää ymmärrä.
Heitti Kauri kellastuneen lehden kuumille hiilille ja paloivat kohta Pietarin keväiset uutiset keltaisella ja vihreällä liekillä ja muuttuivat mustiksi haituviksi tulen yllä leijailemaan. Oli ollut höyrymyllyn osien suojana Pietarin Sanomat.
Seppä Ontrei kolisteli lumia porstuan lattiaan ja rymysi sisään rautasepän raskain askelin.
- Ka perkele, räkäturpa on tupahan tullut, kirikön tuatto suattanut itsensä tulen eteh sulamah.
Jekaterina katsoi vihaisesti seppään. Ei sentään saattanut kirkon miehelle mitä tahansa saastaisesta suustaan päästää. Mutta seppä oli rautansa takonut ja niin paljon hiilen pölyä sisuksiinsa vetänyt, ettei miestä enää helvetin hiillokset ja hehkuvat ahjot paljoa pelottaneet. Eikä ollut tuo ruokoton rautaseppä koskaan kirkonmiehiä muitten yläpuolelle nostanut. Miksipä olisi. Ei ollut jumala hänen tietään tasoittanut, vaan kiveä kiven perään eteen kasannut vastukseksi ja pois väännettäväksi. Ei ollut talvella tulta sytyttänyt lämmikkeeksi, vaan oli luita myöten jäisenä mies matkansa taivaltanut milloin minnekin rautaa takomaan.
- Miust nähe joutaa semmoine jumala matkoihe männä jok'ei sikiöstään huolta kanna. Jos miul laps olis, en häntä hankeen työntäis kylmää kärsimää. En antais nälgiä nähä, vaan hälle leivän voiteleisin. Ka jos laps sairas olis, häntä hoivajaisin. Vuan kuka tuloo taivaast auttamaa nälgäist ja viluist? Sielä mitä ole. Ukkospilvii ja lumsaet. Sitä siel piisovaa.
Synkäksi kävi isä Tentun ilme seppä Ontrein puheen aikana. Mutta eivät sitä sepän sanat synkentäneet, vaan kaikki ne viekkaat ajatukset, jotka pappireuhan päässä mellastivat. Silmänsä seurailivatkin herkeämättä Kaurin kaunista naista ja mielensä reuhtoi nuoruuden huumassa. Tiesi mies, ettei lahosta puusta ollut enää siltaparruksi väkevän virran ylle, vaikka ajatus muuta tahtoi. Tiesi, että nuorukainen hänessä oli ohut ja häipyväinen kuin valkoinen höyry kiehuvan lihapadan yllä.
- Isä Dimitri on hyvä ja käy pöytään.
Jekaterinan ääni soi heleämmin kuin tuhat kultaista kelloa ja isä Tenttu hymyili ensimmäisen kerran elämässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti