Mitä hurjemmin soi Kaurin höyrymyllyn pilli ja mitä sankempaa savua työnsi piippu Hartikanvaaran kuvetta vasten, sitä kaunaisemmaksi kävivät muutamat kyläläiset kuin tuo onni ja menestys olisi ollut heidän laaristaan pois. Mylly ei pyörinyt enää pelkästään Kaurin voimin, vaan tarvittiin miehiä jo useampiakin ja lähenteli parhaimpina päivinä miesten määrä kymmentä. Heille Kauri maksoi palkan kuin tapana oli. Sen sai jokainen, mitä työstään ansaitsi eikä yhtään enempää eikä markkaakaan vähempää. Jos joku ei Suomen suuriruhtinaan markkaan sattunut luottamaan, sai hän palkkansa nostaa keisarin ruplina ja kopeekoina. Niitä oli Kaurin kirstussa sievoinen kasa. Pietari ei kaukana ollut ja kulki sinne kärry jos toinenkin kukkuroillaan höyrymyllyn kivien jauhamaa ruista ja vehnää ja litistipä toinen pää myllystä kauraryyneistä mukavia pikkulättysiä, joista keitti taitava emäntä nopeasti puuron työmiestensä aamiaispöytään. Oli noille kauraisille hiutaleille keksitty jo nimikin ja niitä puhuteltiin kautta kauniin Karjalan maan Katrin kauraryyneiksi.
Kun aukaisi Kauri kirstunsa työmiehilleen ja mylläreilleen palkkaa maksaakseen, punertui joittenkin miesten niska synkemmäksi kuin heinäkuinen taivas ukkosen edellä. Ei muistettu enää edellistalvista nälkää eikä ajateltu lasten pelkästä nälästä paksuiksi pullistuneita mahoja, vaan olisi haluttu monissa miehin koluta kirstun pohja näkyviin ja sen peitto omiin taskuihin kaapia viimeistä markkaa ja ruplaa myöten. Niin oli ihmisen muisti lyhyt. Sanottiin Kaurin miesten selkänahasta rikkautensa repineen, vaan ei muistanut kukaan enää sitä pientä miehen alkua, joka omin käsin koskensa rakensi, joka savuavat rauniot tulipalon jälkeen rannasta raivasi ja joka Pietarista asti jokaisen höyrymyllynsä pienimmänkin mutterin haali kasaan ja kiven kerrallaan rantaan raahasi hyvinvointia rannasta jauhamaan. Ei kiinnostanut ketään ne kymmenet ja sadat tunnit, joita Kauri pitkinä öinä valvoi myllyään suunnitellen ja sen rakentamiseen tarvittavia rahoja laskien. Niin oli miehen muisti lyhyt. Ei monikaan enää muistanut, miltä näytti Hartikanvaara vielä joitakin vuosia taakse päin. Pitkiä olivat syksyiset viikot, kun yhdellä hevosella niityt kynnettiin.
Kulkivat miehet talosta taloon, mökistä mökkiin ja kylvivät kiukkua Kauria kohtaan, missä ikinä liikkuivatkin. Oli kuultu kaukaa sisämaasta, että torpparit olivat perustaneet jo moniin pitäjiin omia yhdistyksiä, joilla köyhän väen etua ajettiin. Mutta ei ollut tuossa Soanlahden Hartikanvaaran kylässä yhtään niin köyhää, että olisi pitänyt sille oma yhdistys oloa parantamaan perustaa. Oli ollut työtä jo monien vuosien ajan eikä ketään käännyttänyt Kauri myllynsä ovelta, jos vain jauhettavaa oli tai muuten oli kulkijan maha tyhjä. Aina keitti Jekaterina nälkäiselle puuron pöytään ja makoisat piiraat suuressa uunissa syötäväksi lämmitti.
Mutta ruoka ei täyttänyt kaikkien vatsaa. Kiiltäviä kolikoita ja sileitä seteleitä halusivat toiset, vaikkeivat kaikitenkaan olisi työhön niiden eteen kovin ryhtyneetkään. Eivät kulkeneet Hartikanvaaran miehet huonoissa vaatteissa tai kengittä jaloin edes kuuminpaan kesäaikaan, vaan rahaa oli suutari taloon tilata kengät jalkaan naputtamaan tai raatari istuttaa tuvan pöydälle takkia tai housuja ompelemaan. Vaan ei riittänyt rikkaudeksi kylläinen olo ja lämpimät vaatteet, ei hevonen tallissa ja lehmä navetassa, ei kana munimassa ja lammas villaa kasvamassa. Oli rikkaus vain yhdellä ihmisellä kirstun pohjalla kosken partaalla ja se pohja piti esiin kaivaa vaikka väkivalloin. Niin olivat miehet sen asian valmiiksi ajatelleet ja pitkin vaaraa ihmisten päähän takoneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti