Kaukana Afrikassa keskellä viidakkoa seisoi suuri kylä, jossa eli kaksi heimoa. Toista heimoa kutsuttiin nimellä agumbo (suruttomat) ja toisia nimitettiin gugamboiksi (ilottomiksi). Heimot asuivat pääosin sulassa sovussa keskenään, tekivät yhdessä työtä, hoitivat kyläänsä ja valitsivat yhdessä kylänvanhimmat. Mutta molemmat heimot halusivat kuitenkin omat poppamiehensä, sillä heidän taikansa ja uskomuksensa poikkesivat aika tavalla toisistaan. Heillä oli yhteinen henki, mutta niin agumbojen kuin gugambojen mielestä toisen hengellä oli vähemmän voimaa kuin toisen ja toisen mielestä henkeä piti lepytellä ankarammin ottein. Agumbot uskoivat, että henki kyllä tulisi toimeen aika ajoin ilman heitäkin ja jaksaisi katsoa kyläläisten perään, vaikkei niin joka ilta rumpua lyötäisikään tai henkitanssia tanssittaisi. Gugambojen mielestä palvonta oli hyvin tärkeää ja kylässä olikin monta gugamboa, joiden mielestä piti koko ajan kehitellä uusia ja uusia sääntöjä, miten hengen kanssa piti menetellä.
Lopulta gugambot alkoivat tarkasti seurata toinen toistaan ja pitivät silmällä, että jokainen teki juuri niin kuin kulloinenkin sääntö oli. Jos poppamies sai päähänsä, että kylän halki virtaavaa jokea ei saanut katsoa, kun ei koskaan tiennyt, mitä virta ohitse kuljettaisi, sen katsomisesta rangaistiin ankarasti. Agumboista oli kummallista, että niin kaunis ja kalaisa joki saattoi olla väärin kylän yhteistä henkeä kohtaan. Henki oli kuitenkin aina pitänyt huolta koko kylästä ja antanut sille ruokaa ja vettä.
Lopulta gugambojen kuri oli niin kova, että elämä kävi aivan mahdottomaksi. Majan isännän piti jakaa vaimonsa gugambovieraan kanssa, koska poppamies oli päättänyt sen olevan hengelle mieluista. Oli myös kaivettu uusi uoma kauemmas gugambojen majoista, jotta nämä eivät näkisi vilaustakaan virrasta. Elämä alkoi näivettyä, ja monia gugamboja kiusasi agumbojen mukava elämä ja näiden lasten iloiset äänet virralta, kun he uivat ja molskivat ja soutelivat kanooteillaan ja kalastivat ja muuten virkistäytyivät polttavan Afrikan auringon alla. Niinpä sitten eräänä päivänä gugambojen poppamies käveli virran rantaan ja katsoi sen auringossa välkkyväistä pintaa. Hän nosti kätensä ylös ja sanoi suureen ääneen: "Tämä kylä on aivan liian pieni meille kahdelle heimolle. Pitäkööt agumbot savimajansa ja jokensa ja ilonsa ja riemunsa ja suruttoman henkensä. Me gugambot lähdemme pakolaisiksi Pohjolaan ja perustamme sinne oman ilottoman yhteisömme."
Poppamies nousi rantatörmää ylös ja alkoi kävellä kylästä poispäin. Vain yksi suruton gugambo seurasi häntä. Mies käveli horjahdellen, ja nahkainen leili iloisesti molskahteli lannevyöllä. Sopivasti käynyt mallasjuoma piristi pitkää taivallusta uuteen, luvattuun maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti