Koivu oli hiirenkorvalla ja pihan rapakko tuoksui kesälle. Purot solisivat kiireisinä ja voimakkaina, kun viimeiset lumet sulivat tuuheimmistakin metsistä. Koulun luokkahuoneessa harjoiteltiin suvivirttä ja opettaja etsi koulun pihalta nuoria koivuja porraspieliin kesästä kertomaan ja kesän tuoksua levittämään. Jo joutui armas aika...
Pieni tyttönen oli saanut elämänsä ensimmäiset juhlakengät. Hän ihaili niitä aina, kun siihen sai tilaisuuden. Kengät olivat komerossa ylimmällä hyllyllä katseilta ja muilta lapsilta hyvin suojassa eikä niitä saanut laittaa jalkaan kuin vasta juhlapäivän aamuna, kun koulu loppuisi ja olisi aika alkaa kulkea arkea juhlan jälkeen taas avojaloin. Mutta katsoa niitä sai - ja haistella. Ne tuoksuivat nahalle ja kenkärasvalle ja uusille nauhoille ja puhtaille, koskemattomille, kenkätehtaalle, kesälle, juhlalle.
Tyttönen kiipesi komeron ylimmälle hyllylle, otti kengät varovasti käteensä, työnsi ne puseronsa alle ja käveli sydän jyskyttäen ulos ja puolijuoksua riensi navetan nurkalle, katsoi taakseen ja kun ei ketään ikkunassa tai ovisuulla nähnyt, asetteli kengät polun heinikolle ja laittoi ne varovasti jalkoihinsa. Miten kevyet ja kauniit ne olivat. Tyttö halusi lähteä kepein, lentävin jaloin näyttämään uusia juhlakenkiään naapuriin ja pinkaisi juoksuun.
Matkalla oli leveä oja, jonka yli kulki lankuista väsätty silta. Tyttö käveli varovasti siltaa pitkin, mutta kasvunvarasta monta numeroa liian suuret kengät eivät pysyneetkään jalassa, vaan toinen putosi vuolaana virtaavaan puroon ja iloisesti keikkuen loittoni kauemmas ja kauemmas ja katosi ikuisiksi ajoiksi virran mukana minne lie. Vaikka tyttönen juoksi kilometrien matkan puronvartta, kenkää hän ei enää koskaan nähnyt.
Äiti oli hyvin vihainen. Uusi kenkä oli, muttei sille enää paria. Ja juhlaa varten oli teetetty myös soma kesäleninki, mutta se ei näyttäisi miltään ilman juhlakenkiä. Koti oli köyhä eikä toisia kenkiä enää ostettaisi kuin korkeintaan seuraavana keväänä jos silloinkaan. Oli vain yhdet ylimääräiset kengät: isän suuret, ruskeat kesäkengät, joiden pohja oli irti. Ne saisivat kelvata kesäjuhlaan, mutta ne piti ensin korjauttaa. Niinpä tyttönen juoksutti jalkoihinsa kaksi kertaa liian suuret kengät tutulle suutarille, joka korjasi pohjat - mustalla langalla. Ruskeiden nahkakenkien reunoilla juoksi musta karhulanka kuin ikääntyneet lammashaan riu'ut.
Suvivirsi soi ja opettaja polki kesäiset sävelet vanhasta, tuhisevasta harmonista. Tytöt istuivat juhlasalin etupenkissa polvet yhdessä ja kengät kauniisti vierekkäin kiiltävinä, somina. Vain yhdet kengät lauloivat suvivirttä muita suuremmin. Neljänkymmenen kolmen numeron miesten ruskeat nahkakengät mustin terein pikkutytön jalassa kaunista kesämekkoa somistamassa olivat kuin satakielen epävireinen laulu, kuin huuto jostakin kaukaa erämaalammelta tai aavalta mereltä: "Täällä minä olen, sinun kadonnut juhlakenkäsi. Tule hakemaan minut kotiin."
"...kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen..."
Tämä tarina on vapaa mukaelma ystäväni Riitan omakohtaisesta tarinasta 50-luvulta, jolloin ihan kaikkea tarpeellistakaan ei ollut ja prinsessatkin pukeutuivat monta kertaa samoihin vaatteisiin. Ja tuo mustan karhulangan ommellut suutari oli isäni. Ei hän sitä ilkeyttään tai ammattitaidottomuuttaan tehnyt, mutta kun ruskeaa lankaa ei vaan ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti