Kaksi pystykorvaa hölköttelee pitkin tietä vierekkäin. Toinen haukahtelee ja murahtelee, mutta toinen ei tuohon juurikaan kiinnitä huomiota. Hännät heiluvat iloisesti. Tuleepa vastaan isäntänsä kanssa polkupyörän ohjaustangon muovikorissa istuen joku kiinanpalatsikoira, mutta kaverukset eivät tuota huomaa eikä tunnu olevan kovin kiinnostunut pieni korissa istuva karvapallo noista pystykorvistakaan. Haukahtelee sekin iloisesti aivan toisiin suuntiin. Ei se heiluta isännälleen töpöhäntäänsä, vaan aivan ovat muut asiat ja toiset koirat nökkönokalla mielessä.
Pysähtyvät kaikki R-kioskin eteen. Kiinanpalatsikoira vilkaisee pystykorvia, mutta unohtaa ne jo kohta taas ja alkaa haukahdella aivan omiaan. Se näyttäisi aivan kuin hymyilevän. Murahtelee ja vingahtelee ja kurisee kuin sitä mahan alta raaputeltaisiin. Pystykorvat sen sijaan istuvat rinnakkain, mutta ovat kuin toista ei olisikaan. Pieni murina kuuluu molempien rinnasta, urahtelu, purina ja kurahtelu.
Eihän koira noin käyttäydy. Koira on aina kiinnostunut lajitovereistaan. Se haistelee heti vastaan tullessaan kuonot ja ketarat, kaulan ja peräpään ja tekee hetimmiten johtopäätöksensä: jonninjoutava tai vallan kelvollinen kumppani. Jo kiristyy kaulassa köysi ja isännän tai emännän käsi venyy, kun vastaan tulee toinen koira. Haistamaan on päästävä, juttelemaan ja vaihtamaan kuulumiset. Jos ei tunne hajua, ei ole mistään kotoisin.
Mutta toisinpa on ihmisellä, jolla on kännykkä. Hän voi kävellä kaupungilla ystävänsä kanssa tätä edes huomaamatta ja jutella kännykkäänsä kuin tuota vierellä kulkevaa kaveriaan paremmalle ihmiselle. Ja kun tulee ystävä vastaan, hän tuskin tuota edes huomaa, kun pitää laittaa kävellessä tekstiviestiä vielä tärkeämmälle ihmiselle.
- Ootko pahassa paikassa?
- Tuoksun hyvälle vierelläsi.
- Emmä sulta kysyny. Hei. Ootsä siellä vielä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti