Valkoisen, kovan ja kestävän kuoren alla asuu kokonainen elämään valmistautuva tulevaisuus, joka hempeästi hautomalla saadaan tunkeutumaan ulos kuorestaan ja lähtemään kohti suurta seikkailua, kohti tuntematonta vaellusta syntymän ja kuoleman välissä. Tai sitten se joutuu ennen ensimmäistäkään askelta kuumalle pannulle paistumaan ahnaan ihmisen maukkaaksi välipalaksi.
Sanotaan, ettei munan keltuaisessa, munasolussa tai valkuaisessa ole hermostoa, joka saisi tuon keltavalkoisen alkuelämän pannulla kirkumaan tuskasta sikäli, mikäli munalla olisi jo suu valmiina huutamaan. Mutta joka tapauksessa minusta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä laittaa munakasta. Miten saisin tuon kuoren sisuksen varmasti nukahtamaan tai peräti narkoosiin ennen paistamista? No. Ehkäpä kananmuna ei nyt niin kovin suurta tuskaa tunne paistuessaan, mutta kenelle tulisi mieleen laittaa vaikkapa elävä kala paistinpannulle tirisemään. Toisaalta syödäänhän kaviaariakin suurena herkkuna. Elävää sekin on, vai mistä kuvitellaan sen elämän yhtäkkiä sampeen putkahtavan.
Olisipa tästä kohdasta varsin herkullista lähteä rönsyilemään kaikenkarvaisiin uskontoihin ja näiden ruokarituaaleihin. Miten vanhan kanamunan saa vielä syödä? Milloin munan sisältö alkaa tuntea kipua. Joissakin maissa syödään kuoren sisältä vielä kuoriutumaton valmis poikanen suurena herkkuna. Hmmm. Mitä enemmän ajattelen tuota munan sisältöä ja mitä enemmän ajattelen siitä syntyvää (kiihko)uskonnollista(kin) pohdintaa (miten valmistan oikeaoppista kosherpossua), sitä enemmän sattuu. Taidan lähteä Häggmannin kahvilaan syömään juustosämpylän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti