Jalkapallo on hienoa ja herkkää urheilua. Sen näin taas, kun seurasin Brasilian ja Pohjois-Korean maailmanmestaruuskamppailun alkusarjan peliä. Jalkapalloilijat ovat melko tuhteja miehiä: täyttä lihasta jokaisessa on satakunta kiloa ja jalat ovat paksut ja vahvat kuin graniittipylväät. Käsivarren lihakset pursuavat hihoista kuin Tapolan makkarat luonnonkuoresta ja niska on leveä ja jykevä kuin jeepin puskuri.
Olen harrastanut mustaan vyöhön asti korealaista kamppailulajia, han moo doa. Siinä pyritään heitoin, potkuin ja nyrkein horjuttamaan vastustajan tasapainoa. Pelkästä osumasta ei saa ottelussa pisteen pistettä, vaan vastustajan on tuosta osumasta selkeästi heilahdettava eli menetettävä reilusti tasapainonsa. Vaikka ottelijat usein ovat vahvoja ja viimeisen päälle treenanneita urheilijoita, ottelut saattavat päättyä jopa 0-0 -tilanteeseen. Tasapaino ei ole horjunut ottelun aikana kertaakaan. Tosin lajissa on monia painoluokkia ja kevyimmät ovat vain kolme-, neljäkymmenkiloisia ja suurimmat sitten - niinpä - tuollaisia jalkapallonpelaajan kokoisia järkäleitä.
Kun brasilialainen lihaskimppu törmäsi eilisessä ottelussa itseään puolta pienempään pohjoiskorealaispelaajaan, jatkoi Korean kommunisti urheasti kompuroiden matkaansa pallon perässä ja yritti viimeiseen asti saada palloa vastustajan maaliin. Mutta kun pieni ja hennohko pohjoiskorealainen puolestaan törmäsi lihaksikkaaseen brassiin, tämä kaatui päistikkaa nurmelle ankara ilme kasvoillaan: sattuu eikä pysy pystyssä. Plääh. Jokainen tietää tuon filmaamisen touhun ja minusta se on moraalittomuutta. Se on vilppiä, jolla yritetään kalastaa etua itselle ja omalle joukkueelle. Pohjois-Korean vaatimaton joukkue näytti maailmalle, että kipu on toisarvoinen asia eikä mies pienestä heilahda. Miksi tämä länsimainen kulttuuri ei ota oppia idästä? En tiedä. Ehkä se vain on niin, ettei kommunisti irvistä lännessä koskaan, ei varsinkaan kivusta. Vai onko se sittenkin vain kansalaisten moraalin vahvuutta lännen heikkoutta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti