Oli se vaan niin mukava joskus soittaa äidille ja kertoilla mukavia kuin joskus vähän ikäviäkin asioita. Enimmäkseen juttelu oli samoja tuttuja ja turvallisia fraaseja, mutta niin kai koti (lue:äiti) aina on. Minulle koti oli pelkästään äiti. Tuon huomasin vasta aikuisena, kun äiti oli jo kuollut, siirtynyt tuonilmaisiin. Puhelu äidille oli vierailu kotona, ei siinä talossa tai sillä pihalla, ei niissä huoneissa, vaan äidin luona.
"Mikä sinnuu vaivaa?" Niin äiti joskus kysyi, vaikka en ollut montakaan sanaa ehtinyt puhelimessa sanoa. Äidit kuulevat pienistä äänensäröistä huolet, mutta vaistoavat niistä myös suuret ilot. Äidin kuoleman jälkeen ajattelin monta kertaa soittaa kotiin (lue: äidille) ja tuskainen oli aina se ymmärryksen henkeä salpaava tuokioinen, ettei se ollutkaan enää mahdollista.
Nyt puhelu äidille lähtee ja puhelu äidiltä tulee eri liittymästä. Se kiertää uuden sukupolven kautta, ja huomaan monta kertaa puhuvani omille pojilleni samoin fraasein, jopa samoin äänenpainoin ja lainatuin sanoin kuin äiti puhui minulle. Joku on joskus ihmetellyt, miksi en kaipaa enää lainkaan sitä lapsuuteni kotia, taloa, tonttia, pihaa, peltoja. Minulle ei ole niillä penninkään merkitystä. Mutta noista puheluista en halua luopua mistään hinnasta. Kun vastaan puhelimeen: iskä, moni hyvä asia on tehnyt pitkän kierroksen kaukaa kyliltä kotiin.
1 kommentti:
Ihana kirjoitus kummisetä. Ja niinhän se on, että koti on siellä missä sydän, eikös vain?
Lähetä kommentti