Aurinko alkoi viistää aamunkirkkaalla sädesirpillään koillisen pintaa. Yöllisen sadekuuron viimeiset pisarat putoilivat peltikattoon ja napsahtelivat: tap, tap, ja rännien torvet lirittivät hiljaisesti. "Tsäk, tsäk, tsäk." Rastas heräili aamuruualle ja puheensa välissä kuulosteli, missä matonen kylkeään käänsi tai jompaa kumpaa päätään ojenteli. Rapisi. Villin luonnon vapaa ja voimakas vaeltaja, kolojen kaivertaja, vihon viimeisen murusen vangitsija, kaikenkarvainen kolttostentekijä juoksi talon vinttiä päästä päähän. Exodus.
Kaukana tehtaassa naiset ja miehet hämmensivät juustokattilaa. Toisella puolen laitosta valmis juusto kulki hihnaa pitkin ja leikkuri leikkasi siitä palasen ja kätevä kone pakkasi neljän sadan gramman juustoköntän kauniiseen pakettiin. Pihaan ajoi kuorma-auto ja siihen lastattiin 50.000 kiloa juustoa kauppojen hyllyille toimitettavaksi eri puolille pohjoista Eurooppaa.
Astuin elintarvikeliikkeeseen. Kävelin juustotiskin luokse ja otin hyllystä mainion paketin 17 prosentin juustoa. Leikkasin siitä sormenpään kokoisen kuution ja asensin sen ansaan.
Viikon kuluttua tulin talolle uudestaan. Avasin varovasti oven, sillä pelkäsin villiintyneen lauman hyökkäystä. Olin järjestänyt niiden johtajalle ansan keittiön kaapiston eteen, virittänyt vihin, ohjannut ylvään lajinsa edustajan varmaan kuolemaan, ja odotin sen lajikumppaneiden vihapäissään kostavan johtajansa katalan kuoleman. Astuin varovasti sisään ja kävelin keittiöön. Ansassa makasi mahallaan jalat levällään reilun kymmenen sentin mittainen, kauniin ruskea metsähiiri kuolleena kuin kivi. Ei ollut lajikumppaneita sitä suremassa, ei kostamassa kuninkaansa kuolemaa. Nostin loukun, katsoin siihen kuollutta karvapallosta, kannoin sen ulos ja puistelin metsän reunaan. "Hyvästi, kuningas." Vai oliko se sittenkin kuningatar. Enpäs tullut katsoneeksi. Ja nyt sen nälkäiset lapset huutavat kadonnutta äitiään jossakin hiirenkolossa ja minä sen kuin mässäilen lopuilla Arlan kevytjuustoilla. Niin. Taistelu villiä luontoa vastaan on aina raakaa. Ja pienimmät sen taistelun aina häviävät.
"Viiiiiiiiiiiiiiiiíiiiiiiiiii'iiiiii." "Läps!" Punainen kohouma alkaa nousta käsivarteen. Huti. Näen pienen, mustan pisteen kaikkoavan alkukesän yöhön. Rastas istuu oksalla ja laulaa: "Tsäk. tsäk." Mato kääntää kylkeään ja miettii, kummalla päällä tänään ajattelisi. "Viiiiiiiiiiiiiii." Kloks. "Tsäk, tsäk." Slurps. "Tsäk, tsäk." Punainen pahkura käsivarressa kasvaa ja paisuu. Kuusen oksalla istuu kylläinen rastas vatsaansa pullistellen. Sinne katosivat rastaan iltaruuaksi verentäysi hyttynen ja maan mojova matonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti