Seurakuntalaiset keskittyivät kirkkoherransa sunnuntain saarnaan Jeesuksen ystävyydestä ja uskollisuudesta. Mutta kääntyipä saarna kuitenkin aivan uudelle tielle ihan pienellä sivuhyppäyksellä.
- Vaan kyllä koira on kaikista ystävistä paras.
Seurakunta heräsi kuulemaan, mistä moinen kaneetti oikein alkunsa saikaan ja mihin tuo vielä päättyisi. Ja niin jatkoi kirkkoherra.
- Olin alkuviikosta pihapiiriä puhdistamassa ja laittamassa talvikuntoon. Kannoin roskat kompostiin ja päivän päätteeksi keräsin työkalut ja toimitin ne talon kellariin. Illalla sitten kaipasin koiraani ja tuli mieleeni, jotta onkohan se koiran ryökäle sittenkin jäänyt kellariin, kun se kellarin ovi on sellainen, jottei sitä sisäpuolelta auki saa ihminenkään saati koiran kaltainen luontokappale. Siellähän se oli koira kellarissa ja kuinka iloinen se olikaan minut nähdessään. Häntäänsä heilutti ja kättäni nuoli ja iloisesti haukahteli koko ajan vierelläni sisälle kulkeissa.
Eilissä päivänä sitten ruustinnan kanssa kannoimme puutarhahuonekalut kellariin ja illalla sitten kahvia odotellessa ihmettelin, miksei ruustinna minua kahvipöytään kutsu. Tulipa minulle paha aavistus, jotta josko ruustinnalle oli käynyt kuin Tessulle ja vahingossa jäänyt kellariin vangiksi. Kun aukasin kellarin oven, siellähän ruustinna istui puutarhatuolilla. Ei hän minulle mitään sanonut, ei häntää heiluttanut eikä kättäni nuollut. Eikä edes yhtä matkaa sisälle lähtenyt saati vierellä kulkenut. Niinpä olen siis tullut siihen tulokseen, että koira se on ihmisen paras ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti