Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu. Ja sanotaan, että lapsi on terve, kun se leikkii. Kun vierivä kivi leikkii, se ei sammaloidu.
Olen tänä viikonloppuna leikkinyt poikieni kanssa. Meillä oli jostakin kaupan huvitteluosastolta löytynyt pieni, punainen venynaama eli elastinen pallo, jolle oli maalattu kasvot ja hiuksiksi ommeltu pieni lankatupsu. Tuota palloa venyttelemällä sille sai mitä hauskimpia ilmeitä: iloisia, hämmästyneitä, vinkeitä, rentoja, viheltäviä, nauravia, surullisia, hemmetin iloisia, nuoria, lapsellisia, vanhoja, hampaattomia. Jokainen vuorollamme muokkasimme ilmeen ja yhdessä iloitsimme tuosta leikistä.
Itku pitkästä ilosta. Yksi tuollainen kuminaamainen venyttelypallo oli hajonnut toisen pojan lomareissulla hotellihuoneen sänkyyn, kun sillä oli leikitty liikaa ja venytetty äärimmilleen. Sama pelko oli meillä yhteinen, mutta vielä ei sitä itkua pitkästä ilosta kuitenkaan tullut, vaan naama kesti kaikki venyttelyt.
Olisipa tosi surullista, jos leikki olisi vain lapsen oikeus. Siis aivan pienen lapsen oikeus. Katsoin juuri dokumentin kainuulaisen kylän ja sen asukkaiden kohtalosta, syntymästä, kuolemasta, elämästä, jossa pääosissa oli muiden muassa 102-vuotias nainen, Lydia. Lydia teki vanhuuden kuolemaa leikkimielellä, puhalsi torveen, halusi pieraista päättäjän nenään ja voimisteli alastomana sängyssään. Nauroi ja kihersi. Ja sitten kuoli pois varsin arvokkaasti. Kovin moni ei häntä vakavana muistellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti