"Konkarien tanssit keskiviikkona Kinevalla. Tule hikoilemaan!" Lapsena minulle konkarien tanssit olivat sama asia kuin tanssit keskellä päivää tai tanssit keskellä viikkoa. Tuota konkari -sanaa en oikein sisäistänyt. Mutta tässä vuosien saatossa olen tuonkin sanan sisällön oppinut jo varsin hyvin. Ja nyt minusta itsestäni on tullut konkari. Minusta tuli eilen maakuntaviestikonkari.
Hiihtämisestä en ole koskaan urheiluna pitänyt. Siis itsehiihtämisestä. Kuten ystäväni minulle sanoi, hiihto on televisiolaji. Kotona on helppo seurata toisten meuhkaamista ladulla omalta sohvalta ruokapatojen ja kahvipannun ääressä ja kun siltä tuntuu, voi mennä vessaan kätevästi ilman, että joutuu avaamaan sen seitsemät napit ja vetoketjut ja tarranauhat ja henkselit ja vyöt. Mutta eilen heräsin jo ennen kahdeksaa, puin aamutoimien jälkeen päälleni tukevasti kerroksittain ulkoiluvaatteita ja suuntasimme urheilullisen ystäväni kanssa kohti maakuntaviestilatuja.
Etsimme parhaat paikat, josta voisimme nähdä mahdollisimman monta hiihtäjää sekä menossa että tulossa ja vielä kahdeksan viestiosuuden jälkeen myös maaliintulon. Oli lämmin ja mukava olo pienessä pakkasessa. Oli pakko hetki muistella lapsuutta: sormet olivat aina jäässä ja lapaset läpimärät, ranteet punaiset kuin neuvostolippu, varpaat kohmeessa ja villakangastakki lumipaakkuinen ja painava. Nyt oli lämmin ja kuiva olo juuri tuohon pikkupakkaskeliin suunnitelluissa asusteissa.
Ihmisiä oli paikalla tuhatmäärin. Itse hiihtämisessä ei kyllä ole mitään katsomista. Ladulla mennään eteenpäin suksilla kuka nopeammin, kuka hitaammin, kuka lipsuvin ja kuka pitävin suksin, kuka perinteisesti lykkimällä, kuka sujakasti luistelemalla. Mutta se kilpailu - se vaan on aina hauskaa seurattavaa. Kuka ehtii toiselta karkuun, kuka saavuttaa omalla osuudellaan edellä hiihtävää, kuka jakaa voimansa oikein, kuka sammahtaa matkallaan. Hiihtokilpailu on aivan tavallista elämää siis.
Minä olen elämän konkari. Olen kokenut yhtä ja toista. Ja nyt olen myös maakuntaviestikonkari, kun olen nähnyt kahdet kisat ja ollut niitä oikein paikan päällä seuraamassa. Totta puhuen tuo konkarius olisi ehkä jäänyt kohdaltani toteutumatta ilman yhtä merkittävää tekijää. Mika Myllylä oli myös hiihtämässä. Ja onhan Mika sentään minun punttisalikaverini. Tai ainakin olemme salilla monta kertaa yhtä aikaa ja vaihdamme sanasen silloin, toisen tällöin. Kaveria pitää kannustaa. Eilen kannustimme oikein tosissamme ja sydämen pohjasta asti. Olemmehan sentään konkareita elämän ihan jokainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti