Muuan urheilutoimittaja yritti lanseerata parisenkymmentä vuotta sitten yhtä suomenkielen suurinta innovaatiota sitten sen kirjoitusasun: järjestyslukujen sijapäätteiden järkeistämisen ja yksinkertaistamisen.
Vaasa-hiihtoon osallistuu kaksikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakuusikymmentäviisi hiihtäjää. Ja tuo viimeisenä maaliin tullut on siis hiihtänyt kilpailun päätökseen kahdentenakymmenentenäkolmantenatuhantenaseitsemäntenasadantenakuudentenakymmenentenäviidentenä. Mennäänpäs välillä kielikurssille.
Luokassa istuu kolmetoista maahanmuuttajaa kuudesta eri maasta. He yrittävät saada selvää urheilutuloksista ja kuuntelevat juuri radiosta uutista tuosta Vaasa-hiihdosta. Ehhehhehhhehhe. Ja niin he päättävät saman tien pakata telttansa ja nousta ensimmäiseen kotimaata kohti puksuttavaan junaan. Kielikylpy karkotti kuuseen kurkottajan.
Urheilutoimittaja yritti siis saada sijapäätehelvettiin jonkinmoisen järjen ja luki seuraavasti: "Vaasa-hiihdon viimeinen hiihtäjä tuli maaliin kaksikymmentäkolmetuhattaseitsemänsataakuusikymmentäviidentenä." Älykästä. Miksi pitää taivuttaa kaikki numerot, kun viimeinen on kuitenkin se tärkein? Jos tuo sama luku taivutetaan inessiivissä, on se aikamoista sössötystä. Lue vaikka: kahdessakymmenessäkolmessatuhannessaseitsemässäsadassaviidessäkymmenessäviidessä.
Vuosi on ohi kolmessasadassakuudessakymmenessäviidessä päivässä. Minusta se voisi kulua paljon sujuvammin kolmesataakuusikymmentäviidessä päivässä. Noin yritti siis suomalainen puhealan ammattilainen kieltä kehittää. Mutta mitä tekivät suomalaiset? No tietenkin nauroivat päin naamaa ja miehen rusketuksineen syvälle suohon. Kuka tuo oli Väinämöiselle sanomaan? Ja lallattelu ja sössöttely vain jatkuu ja jatkuu ties vaikka tuhannenviidensadankuudenkymmenenekahdeksan vuoden ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti