Juhannussaunassa

Kun lehmät oli lypsetty ja ruokittu ja tallin asukkaat syötetty ja hoidettu, toivotti Jekaterina eläimille hyvää juhannusta vihtomalla kosken kuohuista nostettua vettä koivuvitsaksilla ja siunasi jokaisen eläimen erikseen niin niityllä kuin sisällä tallissakin.
- Mie mitä siule, sie hyvä miule.
Miehet olivat lopettaneet arkiset askareet jo aiemmin ja lämmittivät juhannussaunaa. Palavan puun kitkeränsuloinen tuoksu lepäsi kesäisen päivän yllä kevyenä kuin poutapilvi maan ja taivaan välissä. Ilma oli yhtä tyyni kuin keskikesäinen tuokio. Vain haavan lehdet liikahtelivat pitkien kantojen päässä verkkaisesti kuin tuulta odotellen, heilahtelivat kuulostellen lähes liikkumatonta ilmaa. Kuovin huuto kulki taivaan yli kaikuvana ja lekuttavana. Jekaterina pysähtyi kesken askareen.
- Kulliit huuteloo.

Konsta keräili itselleen niin mieluisia nahanpaloja ja asetteli ne ikiomaan kirstuunsa hyvään järjestykseen. Pojasta oli kasvanut melkein mies ja hänen tekemistään kengistä puhuttiin jo kuin oikean nahkasuutarin kengistä. Parempia ne olivatkin. Kaupunkireissuillaan toi Kauri pojalleen parhaat nahat, sellaiset, joita ei tavallisten kyläsuutarien verstaissa kukaan ollut nähnyt. Konsta leikkasi arvokkaat nahat huolella eikä montakaan palasta vuodasta hukkaan mennyt, vaan keksi hän kaikelle käyttöä milloin mihinkin koristeeksi ja silmän iloksi. Kun kovin monta juhlapäivää ei keskelle viikkoa asettunut, tuli hienoinen hartaus ja liikkeiden hitaus tuohon juhannusaaton puuhaan, ja vaatimattomatkin nahanpalat saivat uutta arvoa tulossa olevasta juhlasta.

Höyrymyllyn kattila pihisi jäähtyessään ja vaimea kolina kajahteli tuskin kuuluvana myllyn nurkilla. Pari vielä myllyllä touhuavaa miestä kanniskeli jauhoja hevoskärryyn ja kun työ oli tehty, saattoi isäntä kääntää hevosensa kohti kotia ja myllärit puistella valkoiset jauhopölyt puseronsa etumuksesta ja asettua juhannusaaton verkkaiseen tunnelmaan muitten mukaan. Kauri katsoi miehiä ja näki heidän lakaisevan myllyn portailta siihen varisseita jyviä ja norkkoja. Hitaita olivat jo miesten liikkeet eikä niissä ollut enää arjen kiireen tuntua. Kun myllyn ovet lukittiin ja avain tuotiin Kaurin taskuun, laskeutui juhannusaaton juhlava tuntu koko Hartikaisen pihapiiriin ja kaikki kiire jäi lopullisesti. Myllärit istahtivat saunan portaille tupakoimaan ja puhelemaan, mutta päivän töihin ei enää puheissakaan puututtu. Oli tyytyväinen ja työtä tehnyt olo. Kauri astui saunan porstuaan ja nosti reppunsa kuistille. Hitaasti hän aukaisi repun nahkaiset nyörit, kaiveli kuin hidastellen reppua ja iloisen paperinen kilahdus kirkasti miesten katseet kohti Kaurin repussa tonkivia käsiä.
- Mitähä se on mahtant apteekkar tänne kätkii?

Hartaina istuivat miehet ja maistelivat pullon sisältöä.  Ja kuin kesäisen juhlan humahtava humu nousi ensimmäinen ryyppy suloisen makeasti päähän ja nosti hyvän olon tunteesta miehen melkein portaista irti. Jo pyöritti ryyppy päässä sanoja sikin sokin eikä kukaan niitä ensin osannut oikeaan järjestykseen laittaa. Mutta kun tasaantui tuokioksi tuima tujaus, aukesivat myös sanaisen repun tummaksi pehmenneet nyörit ja kuuli Kauri kiitoksen miestensä sanoissa.
- Sie se perkele et paha mies oukkaa.

Yskäisi löyly kiukaasta kiukkuisen ja tulisen henkäyksen miesten jauhopölyiselle iholle ja kyyristyivät nuo polviensa varaan, mutta nousivat taas pian kuin häveten kuuman löylyn polttavaa tunnetta.
Kuuma sauna ja tuliset ryypyt saivat miehet puhisemaan kiukaan löylyä vastaan, mutta kun vähän rauhoittui kiehuvan veden pihinä kivillä, jo viskattiin uutta perään.
- Myö emmä perkele ole tult tänne vilust värisemmää. Kauri. Heitä vettä kivil. Siehä se höyrymyllär out.

Ruokapöydän kattoi Jekaterina yhdessä piikojensa kanssa pihamaalle. Keskellä pöytää oli kokonainen uuniporsas. Piimäsaavi oli täytetty reunojaan myöden ja leipää oli monella alusella. Vastakirnuttu, keltainen voi näytti kuin keskikesän aurinko olisi laskeutunut leipiä tervehtimään, ja kullankeltaiset siiat lepäilivät savuntuoksuisina riehtilöillä. Puisesta kiulusta laski Jekaterina vaahtoavaa olutta mukeihin ja saunan kuumentamat punanaamaiset miehet kaatoivat oluet hengittämättä mahaan. Miten olikaan elämä hyvä ja täysi Hartikanvaarassa. Miten kaukana olikaan kylmä ja nälkä. Miten kaukana kipu ja tuska. Eikä murhetta missään. Ja kohta jo nousi säkki jos toinenkin isännän jos toisenkin kärryyn. Ja kohta taas jauhettiin jauhoa niin, että kirpeät kipunat vain myllynkivistä lensivät. Eikä kukaan ollut huonoa miestä koskaan myllyllä nähnyt. Parhaasta päästä olivat Kauri ja Jekaterina, kunnian mieheksi oli Sassa kasvamassa ja perkele...
- Jos ei Konstan saapas kelpaa kuninkaalle, kulkekoot paska paljasti jaloin. Semmie vaan saatana sanon, jotta täs se on talo, jotei kuaja nin migäh. Ei sitä kuaja kiukkuine karhu, ei kakspäine kotka.

Onneksi jäi Vieno tekemättä

Kyllä Jumala oli hyvin kaukaa viisas, kun loi kaikessa kiireessään vain kaksi sukupuolta. Miten erilaiseksi elämä olisikaan muodostunut toisesta kylkiluusta ja kolmannesta sukupuolesta. Kovin on helppoa, kun miehen pitää löytää nainen ja naisen oikea mies. Useimmat ihmiset löytävät parinsa, jos eivät ole kovin ronkeleita ja monet löytävät jopa sielun kumppaninsa, sanotaan. Mutta kun kahden toisillensa sopivan ihmisen pitäisi löytää vielä onnensa varmistukseksi kolmas aivan eri sukupuolta oleva ihminen, kävisi perheen perustaminen varsin hankalaksi. Olisi siis vaikkapa mies, nainen ja vainen. Mies ja nainen ja vainen muodostaisivat täydellisen perheen eikä lasta saataisi aikaiseksi ilman kaikkia kolmea. Hmm.
Kun nyt pariskunta saa kaikessa rauhassa olla kahdestaan ja puuhata monenlaista mukavaa, pitäisi aina odottaa sitä kolmatta vaista onnea täydentämään. Ja kun nyt mies ja nainen ovat illalla vaikkapa hyvin levätyn viikonlopun jälkeen aktiivisia keskenään riemuitsemaan, kotiutuu vainen väsyneenä viikonloppupäivystyksestä eikä riemusta tulekaan edes kahden kauppaa saati kolmannelle korvapuustia. Tuollaisen elämän jälkeen ajaudutaan helposti avioeroon. Mutta kuka noista kolmesta eroaa kenestä, jos tunteet kuitenkin kulkevat ristikkäin? Mies rakastaa naista ja vaista, mutta nainen ei pidä siitä, kun vainen on aina töissä. Vainen taas rakastaa sekä miestä että naista eikä halua antaa avioeroa pelkän liian työn tekemisen takia.
Perheessä on kolme lasta ja heidän huoltajuutensa sitten jaetaan avioerossa sekä miehelle, naiselle että vaiselle. Mies saa joka kolmas viikonloppu olla viikonloppuisä, nainen joka kolmas viikonloppu on viikonloppuäiti ja vainen on joka kolmas viikonloppu viikonloppuräiti tai -risä. Kaikki kolme lasta ovat eri sukupuolta: yksi on poika, toinen tyttö ja kolmas syntyi syttönä. Voi voi. Avioliittoneuvolassa palaa valo yötä päivää, kun tietokoneohjelmat arpovat huoltajuutta kuin viralliset valvojat lottoa lauantaisin.
Kyllä Jumala oli kaukaa viisas, kun ensin loi Aatamin ja sitten Eevan ja jätti homman sikseen. Olisivat menneet maapallon navat sekaisin, jos olisi Jumala vielä vaikkapa viekkauttaan tai aivan huvin vuoksi puhaltanut hengen Aatamin toiseen kylkiluuhun, Vienoon.

Juhannus teki tuloaan

Viikkoa ennen juhannusta päätti Hartikanvaaran kesästä humaltunut väki kuin yhdestä mielestä heittää murheet ja surut seppä Ontrein kanssa samaan hautaan. Ei kummennut pohtia päivät pääksytysten ihmisen pahuutta, kun ilo kuitenkin asui kesäilloissa murhetta vahvempana, ja surua kirkkaampana se nousi auringon lailla jokaiseen aamuun. Kun aurinko muutamaksi yön tunniksi laski vaaran taakse päivän kierrosta levähtämään ja uutta päivää odottamaan, hiljeni arjen työ ja ajatukset kulkivat ihmisten mielissä onnellisia polkuja etsien. Kesäyönä ei uni ollut syvintä.

Kosken partaalle nousi komea kokko, kun väki ajoi metsänpohjilta tuulenkaatoja ja oksia ja latvuksia hevoskuormittain Kaurin koskenmutkaan. Sakeana sorisi puhe, iloisesti helähti nauru ja kauniina kuulsi Jekaterinan hento ääni, kun hän lauloi juhannusaskareita tehdessään. Ei olisi kulkija uskonut tuossa kylässä koskaan surua olleenkaan. Riemullista oli väen melske. Koirat hyppivät korkeuksiin kohoavan kokon ympärillä ja haukkuivat kuin olisivat toisilleenkin halunneet kertoa kuoleman jo kauaksi kaikonneen ja ilon pintaan nousseen taas pitkästä aikaa. Juhannus teki tuloaan.

Aattoaamuna kannettiin alajuoksulle kevättulvien kuljettama veneen raato kokon päälle. Se aseteltiin huipulle kokka kohti itää, ja hankaimiin sidottiin airot ja keskituhdolle istutettiin ihmisen kokoinen olkinukke, jolla oli reppu selässä ja suurilierinen hattu päässä. Kovasti se muistutti seppä Ontreita, kun repunsuusta pilkottivat vielä rautaiset pihdit kuin kotkan nokka.

Rantaan lähelle ruoka-aittaa rakennettiin tanssilava. Suuren suuri se ei ollut, mutta hyvin siihen mahtui puolenkymmentä paria jenkkaamaan. Soittajan penkki naulattiin lattiaan kiinni, jottei kukaan hurja sitä heittäisi illan päätteeksi kokkotulen ruuaksi tai saamattoman soittoniekan mukana kosken kuohuihin. Kun tiedettiin Kaurin käyneen Sortavalassa ja repun kovasti kilisseen kotimatkalla, varottiin jättämästä irralleen pihamaalle mitään, mikä saattaisi innostaa voimantunnossa juhannusta juhlivaa miestä koettamaan voimiaan. Kiveä toki saattoi pyörittää pahinkin päsmäri päissään pitkin pihamaata, mutta heittämään noita Hartikaisen pihajärkäleitä ei kyennyt yksikään mies koko Karjalassa. Se tiedettiin.

Kevät kirkasti Kaurin mielen

Ei notkahtanut maan napa eikä hidastunut kuun kierto ihmisen murheesta saati kuolemasta. Niin vähän painoi yhden ihmisen sielu, ettei edes lumihiutale reittiään muuttanut maahan pudotessaan saati sijaansa sen tähden vaihtanut. Maailma kulki kuin ei ihmistä olisikaan. Ei se jäänyt kuolleita suremaan, josko ei vauhtiaan kiihdyttänyt saati naamaansa hymyyn vääntänyt uuden ihmisen syntyessäkään.  Suru kulki latuaan ja mitä kauemmas latu kulki, sen heikommin näkyi jälki syvässä lumessa. Aika oli ihmisen hyvä ystävä, toista ihmistä parempi. Se ompeli haavat ja tasoitti arvet ja antoi unohduksen vähitellen tulla ajatuksiin. Väkivaltaisen surun edessä ihmisellä on vain yksi tie: koston tie. Se tie on tasainen ja selvä eikä sillä ole kuoppia tai kiviä. Mutta kun viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, tulee kelirikko koston tielle eikä sinne enää niin halukkaasti haluta kulkua kääntää.
Kun Kauri kuuli seppä Ontrein kuolemasta ja kun hän näki tuon pahoin runnellun ruumiin, oli hän valmis nostamaan myllärin kätensä murhaajaa vastaan. Mutta kuukausien kuluessa ja lumen taas sulaessa ja kosken paljastuessa koko komeuteensa Kauri ajatteli asiaa rauhallisesti ja kiihkottomasti. Ei hän ollut ystäväänsä unohtanut, ei vihamiehille anteeksi antanut, mutta uskoi kuitenkin oikeuden voimaan ja mahtiin. Kun saataisiin murhaajat kiinni, ei näitä kummennut Karjalan korkeimman kuusen paksuimpaan oksaan saattaa kaulastaan kiikkumaan, vaan käräjätupaan tuli heidät raudoissa raahata. Olisi kuitenkin Siperia noille julmureille pahempi rangaistus kuin silmukkaan sovittaminen ikinä. Siperia oli murhaajille kuolemaakin kovempi ja tulista luotia pahempi paikka muistella seppä Ontrein viimeisiä hetkiä ja veristä lihaa.

Nousi kiuru korkealle ja lirisi iloisin sävelin uutta kesää alkuun näkemättä matkassaan murheen häivää tai surun hiukkastakaan. Mitä korkeammalta se maahan katsoi, sitä enemmän sen laulussa kuului riemu kevään valosta ja sulavasta lumesta ja haihtuvasta jäästä. Katsoi Kauri kiurun nousua korkealle ja iloiseksi muuttui pitkän talven jälkeen synkän miehen mieli. Kuin olisi tumma harso häipynyt silmiltä täytti keväinen viri ajatuksen, kuin olisi kuolema kääntynyt kantapäillään ja pitkin askelin loitonnut pihapiiristä vähitellen korven kätköihin ja kauas erämaihin. Jäiden tavoin ryskäsi karkuun musta murhe, patosi korkeita jäälauttoja, ahtosi ja viimein hajosi kokonaan selkeän virran viedä. Murhe oli kuin pimeä ja pitkä talvi, joka hautoi ja kypsytti. Kun kevät tuli ja valo voitti, sai kuolemakin kirkkaat kasvot ja nopeat jalat, joilla juosta kauas korpiin tai rusahdellen laskea virtaa alas, kun ei muutakaan enää voinut.

Kuolema kultalautaselta

Saarnamies viipyi kylässä toista viikkoa ja opetti lapsetkin kiroilemaan saatanan ja perkeleen nimeen eivätkä vanhemmat näille perkeleille mitään mahtaneet. Jumalan sanassa oli saarnamiehen suojeleva kilpi kaikkia tulisen helvetinkolon asukkaita vastaan ja vanhempien sanaa vastaan ja mitä enemmän noita sarvipäitä nimeltä kutsui, sen voimallisemmaksi tuli myös Herran sana. Mutta levoton oli Savon Arolan veri eikä mies montakaan päivää samassa talossa viihtynyt. Ei häntä saarnojensa jälkeen enää taloon uudestaan kaivattukaan. Ei ollut miestä kylään kutsuttu, mutta ei häntä poiskaan ajettu. Eipä toisaalta kovin hanakasti estelty lähtemästäkään tai taloa vaihtamasta. Seppä Ontrei oli tapettu, vaan ei siitä parannut syyttää sen enempää Saatanaa kuin Perkelettäkään. Ihmisen tekoa oli se kaikki tyynni. Oliko tekoon syyllinen sepän tekemisistä kateellinen ja siksi miehen moukaroinut hengiltä, vai oliko vain sattuman oikusta paikalle osunut ja syyttä suotta miehen maapetiin mukiloinut? Sepän tavaroita ei ollut varastettu, vaan kaikki oli kärryssä ollut tallella ja koskemattomana. Eikä kukaan keksinyt yhtäkään vakavaa vihamiestä, jolla olisi jotakin ollut seppä Ontreita vastaan. Sanaisa oli seppä ollut suustaan ja sen kanssa useinkin peistä väännettiin, mutta käsiksi ei seppään kukaan ollut käynyt. Ei suun eikä sepän suuren koon takia. Eikä ollut sepällä koskaan ollut syytä toista ihmistä vasaroida sanojen tai tekojen vuoksi. Rauhallinen oli hän aina ollut ja hyväntuulisena hänet muistettiin.
Istui Kauri synkkänä alkutalviset illat eikä maistunut miehelle työ kuin aikaisemmin oli maistunut. Kovin kaipasi hän ystäväänsä ja kovin kaipasi hän taitavaa seppää höyrymyllynsä rautoja takomaan. Jos oli sepän kuolemaan syyllinen täysin vieras, oli se Kaurin ajatuksessa helpompi hyväksyä kuin tutun ja oman kylän miehen asettaminen murhaajan penkkiin. Jos oli seppä Ontrein kolhinut kuoliaaksi tuttu mies, tiesi Kauri olevansa syyllinen siihen kauheaan veritekoon. Kun ihmisen yli käveltiin, ei nahkaan jäänyt ystävän jalanjälki.
Oli hän kuullut usein ihmisten hänen menestystään kadehtineen ja olipa vähän aikaa sitten joutunut Tanjosen veljesten karhunpelin jälkiä päiväkausia korjaamaan. Ja kun siinä työssä oli seppä Ontrei ollut päämiehenä ja työnjohtajana, oli se saattanut kirvoittaa kiukkuisen miehen mielen surmaajan polulle puinen karttu kainalossa ja julma teko mielessä. Tekipä mies niin tai näin, oli se aina jonkun mielestä väärin. Jos piti mies toisen puolta elämän kivikkoisella polulla, koki toinen polkunsa vieläkin kivikkoisemmaksi ja siitä katkeroitui. Ja jos souti mies toisen joen yli veneellään, koki toinen hukkuvansa ilman saattajaa. Sellainen oli ihminen ja sellaista suri Kauri. Itseään suri, kun ei kyennyt ystävälleen enempää antamaan, vaan kuoleman tälle kultalautaselta tarjosi.

Savon Arola

Jokainen metallin kolahdus toi Kaurin mieleen tuonilmaisiin siirtyneen mainion miehen, seppä Ontrein. Ja kuin viimeisenä silmäyksenä pihan yli katsoi höyrypannun kyljessä kiiltänyt reiän paikka. Kenellä oli sellainen viha ihmistä kohtaan, että niin julmasti piti henki ruumiista hakata kuin syksyistä viljaa olisi riihenlattiaan kartulla kolistanut?
Tieto seppä Ontrein karmeasta kuolemasta kulki kuin halla kultaisen viljapellon yli ja kylmetti ihmisen mieltä kuin pakkanen viljaa. Ei uskottu ihmisen kykenevän kolhimaan hengiltä sellaista miestä, joka ei kenellekään pahaa tehnyt, vaan aina auttoi apua tarvitsevaa. Kun  hautajaispäivänä arkun kansi avattiin ja saattoväki näki omin silmin mustaksi muokatut kasvot ja särkyneet luut, vyöryi ahdistus ja tuska ihmisten päälle kuin lumi pitkin vaaran rinnettä. Ei rauhoittanut papin sana kostonhimoista surutaloa.
- Jos sie tappamal opetat ihmist olemaa tappamat, väärät siul on neuvot.
Niin sanoi isä Tenttu, mutta tuota ei kukaan halunnut kuulla. Ymmärrettiin, ettei tappajaa enää voinut opettaa millään muulla tavalla kuin ripustamalla korkeimman Karjalan kuusen paksuimpaan oksaan susien ja karhujen syötäväksi.

Viikkoa ennen joulua asteli Hartikanvaaran rinteen reunan umpilumista jotosta myöten suurikokoinen mies kuin korpien karhu. Hänen yllään oli ruskea hirvennahkaturkki ja päässään korkea, lampaannahkainen hattu vedettynä korville asti. Koirannahkakintaat olivat paksut ja kun mies kulkiessaan hakkasi käsiään vastakkain, kulki vaaran rinnettä myöden kaiku kuin mattoa olisi kirvesvarrella mäiskitty.

Lumiset kengät porstuaan kolisteltuaan astui mies Hartikaisen Kaurin komeaan taloon, otti koirannahkakintaat käsistään, läpsäytti niitä jalkojaan vasten ja heitti penkille. Sassa säikähti kintaiden näköä ja luuli miehen koiran penkille viskanneen. Kintaiden peukalot oli tehty koiran korvalehtiin ja kun nuo käsineet makasivat rinnakkain penkillä, näytti kuin pystykorva olisi siinä loikoillut.
- Jumalan terve.
Kauri tervehti miestä kaksin käsin.
-Ka terveh siule. A kukapa se sie olet, kun kuljet kuin karhu hangel?
Mies kertoi olevansa saarnamies, Jumalan sanansaattaja, perkeleen pahin painikumppani.
- Saatana riivaa tätäkin kylää. Se pitää ihmistä kuin leijona lammasta kynsissään eikä irti päästä. Puree sitä niskasta ja raatelee kuin susi karitsaa. Viattoman ihmisen veren se on valuttanut maahan kuin rakkotautinen lämpimän vetensä likasankoon. Se on lyönyt ihmisen hengiltä kuin Rooman rietas sotamies Jeesuksen Ristuksen ristillä ja pyhän sovintoveren valutti Kolkatan kiville. Samalla lailla on tässä kylässä villisti viilletty viattoman ihmisen nahka auki ja lyöty henki irti ihmisen lihasta, lyöty nahka puhki kuin Ristuksen käsi rautanaulalla ja jätetty kuolemaan yksin erämaahan. Saatanan perkeleen töitä tekevät ne, jotka puuttuvat äitien vaivalla  ja itkulla synnyttämiin lapsiin olkootkin, että ne lapset ovat jo aikamiehiä niin kuin tämä teijän kylän armoitettu seppäkin oli.

Kuunteli talon väki hiljaisena kiivaasti ja kiukkuisesti puhunutta miestä. Olivat Konsta ja Sassa lyöttäytyneet yhteen ja hymyilivät arastellen toisilleen. Seisoivat he niin kaukana saarnamiehestä kuin isossa tuvassa mahdollista oli. Konsta tönäisi veljeään ja kuiskasi.
- Saatanan perkeleen töitä.
Pojat pelkäsivät niin paljon saarnamiehen tulista puhetta, että pelko muuttui hysteeriseksi hihitykseksi ja tönimiseksi.

Kysyi mies yökortteeria itselleen ja hänet majoitettiin renkitupaan. Ei uskaltanut Jekaterina sijata vuodetta päärakennuksen vierashuoneeseen, kun pelkäsi miehen polttavan koko talon palavilla puheillaan ja tulisilla tarinoillaan.
- Jos vaik riiveet rikittää.
Ihmeteltiin, mistä oli kotoisin niinkin kiivas mies, joka jaksoi hengittämättä puhua tovit ja tuokiot. Ehti Kauri piippunsa täyttää ja perät takkaan kopistella sillä välin, kun mies manasi Karjalan hirmuiset hylkiöt helvetin lieskoihin perskarvoineen päivineen kärventymään.
- Mistä se tulloo noin kiukkuine mies?
Kertoi mies saapuneen sisä-Suomen Savosta, Kuopiosta kävelleensä ja Arola nimeltään.
- Onhaa se meilkii tääl Arola omas kyläs. Hönttä-Heikki. Mut sie oletkii Savon Aroloita.

Seppä Ontrein viimeinen matka

Kun Tanjosen veljesten karhunleikin kaikki vauriot pihassa ja myllyllä oli korjattu näkymättömiin, kokosi seppä Ontrei tavaransa kolukärryynsä ja saattoi itsensä matkaan kohti Sortavalan Harlun kylää, jonne Kauri suunnitteli höyrysahaa. Siellä olisi työmaata moneksi vuodeksi eikä sepän enää tarvitsisi sen jälkeen paikkaa vaihtaa, vaan voisi asettua asumaan sahalle, missä rauta oli aina puuta vasten lujilla ja sepällä takomista aamusta iltaan.
Raskaat olivat rautavanteiset vankkurit miehen kiskoa. Päivän hämärtyessä illaksi oli seppä Ontrei niin väsynyt, ettei jaksanut itselleen yösijaa etsiä, vaan rakensi kärrynsä viereen havuisen laavun ja siihen tulen sytytti lämmikkeeksi. Paistoi itselleen Jekaterinan mukaan leikkaamaa sianlihaa. Iloisesti räiskähteli paksu silava pannulla ja ruskeaksi paahtui paisti. Saatteli seppä suulliset maukkaan piimän kera alas vatsaan ja pian oli mies ravittu taas. Alkoi ankaran matkan rasitus kaikota lihaksista ja voima kulkeutui vähitellen takaisin reutoneeseen ruumiiseen. Kylläinen väsymys vaivutti miehen syvään ja rauhalliseen uneen. Nuotion tervakset räiskähtelivät ja kipinät kohoilivat syksyilmaan ja häipyivät tähtien taivaalliselle merelle kuin unet aamuiseen auringon nousuun.
Risahteli ja kohahteli metsä, kun miehet astelivat kohti hiipuvaa hiillosta. Pian näkivät he seppä Ontrein nukkuvan punahehkuisen loimotuksen kajossa suu auki ja kumea kuorsaus tärisytti raikasta ilmaa.  Nostivat molemmat miehet käsissään olleet sauvat ilmaan ja vimmatusti löivät he nukkuvaa miestä. Kun olivat kartunneet sepän ruumiin punalihaiseksi ja veriseksi, lopettivat miehet lyömisen ja katsoivat, hengittikö seppä Ontrei vielä. Ohuesti kuului rahiseva ääni elävästä miehestä ja paksuksi turvonneet lihakset värähtelivät.
Nuotio sammui kokonaan ja ohut höyryutu nousi laavuhavujen alta tuskin näkyvänä kuin jäätyvästä lätäköstä. Olivat pimeän yön kummat kulkijat peitelleet seppä Ontrein pieksetyn ruumiin havuilla kuin väkivallan vimmassa kuitenkin toivoen, ettei tuo poloinen paleltuisi hallayöhön.

- Vai semmoista on mänty tekemää?

Jekaterina nyyhkytti tammipöydän toisessa päässä Sassa sylissään. Iso poika katsoi onnetonta äitiään ja pyrki sylistä pois lattialle murhetta karkuun. Konsta seisoi uunin ääressä ja tuijotti tulta kuin unta katsoen. Ei uskonut hän papin puhetta, vaan yritti kaikin ajatuksin sitä valheeksi muovata. Vaan todeksi kävi isä Tentun tarina sitä selvemmin, mitä enemmän hän siitä kertoi. Oli löytynyt seppä Ontrei Hepomäen metsiköstä kuolleeksi kiusattuna ja havuilla peitettynä kuin koira. Mitään ei oltu häneltä varastettu eikä sepän tavaroihin koskettu, mutta kovin oli rujoksi murjottu vahva ja voimakas mies, ettei ollut löytäjä häntä ensin tutuksi tuntenut.

- Ussiempi heitä ollut on. Jälet kertoot, että kaks on lyöjää ollut. Kaks on ollut.

Sakeni savu Kaurin ympärillä eikä hän enää kuullut papin puhetta, ei vaimonsa ankaraa itkua. Korahteli öljyinen piippu ja sakea piki valahti Kaurin suuhun. Mies sylkäisi väkevän nesteen uunin palavaan liekkiin, joka sihahti ja leimahti kirkkaammaksi kuin Kaurin mieli.

- Ne Tanjoset tämän tekkiit. Ei riittänt heile karhun leikki. Pit vielä seppä karttuloihe kera kuolliiks lyyvä.