Ystävä hyvä

Ystävä on hauska. Sananakin ystävä on hauska. Koska en tunne sanan oikeaa etymologiaa, keksin sellaisen itse ja otan joskus myöhemmin selvää, miten lähelle itseni noissa aatoksissa logistelin.
En tarvitse kovin monta ystävää elääkseni. Siinä on siis yksi ystävä-sanan kannoista. Ystävät ovat lisäksi aina hyviä ihmisiä. Eivät ne tietysti välttämättä ole hyviä ihmisiä kaikille, mutta juuri jollekin ovat. Sodissa ystävät tappavat ja kiduttavat ja raiskaavat, mutta eivät koskaan tee tuota omalle ystävälleen. Tuolta löytyy sitten toinen kanta. Eli ystävä -sana muodostuu sanoista yksi ja hyvä. Yksi hyvä ystävä.
Olen onnellinen mies, koska minulla on hyvä ystävä.
Ystävät ovat kuin pyramidi. Juurella olevat kannattelevat koko rakennelmaa ja ovat erittäin tärkeitä olemassa, vaikkei niitä aivan koko ajan ajattelekaan. Mitä ylemmäs pyramidia kiivetään, sen tärkeämmäksi ystävät tulevat ja siellä huipulla on kaikkein tärkein: yksi hyvä.
Mitähän muuten mahtoivatkaan faaraot ajatella pyramideja rakentaessaan? Ettei vain olisi ollut suippoparroilla mielessä se paras ystävä maassa - tai taivaassa.

Haluan valaistua ja oppia käyttämään moottorijarrua

Autossani on automaattivaihde enkä enää osaa ajaa taloudellisesti käsivaihteisella autolla. En osaa moottorijarruttaa. Sillä keinoin olen tuhoamassa maapalloa ja saastuttamassa sen pilalle ylimääräisellä ja turhalla bensankulutuksella. Olen siis suuri tonttu.
Minun on syytä alkaa valaistua. Joskus tulevaisuudessa hankin itselleni hyvin pienen, käsivaihteisen auton ja opettelen moottorijarrutuksen. Kun sen olen oppinut täydellisesti, ajelen hiukseni pois, pukeudun oranssiin kaapuun, opettelen olemaan hengittämättä ainakin viisi minuuttia, työnnän kurkunpäähän asetetun keihään avulla suuria bensasyöppöjä autoja pitkin teitä, heitän volttia ja rauhoitun istumaan lootusasentoon ja pysäytän elintoimintoni kokonaan lopuksi päivää. Minusta tulee munkki. Se on minun tieni: moottorijarrutuksen kautta munkiksi. Ja maailma pelastuu.

Mikähän sen miehen nimi olikaan

Kun edellä kirjoitin nimen enteestä, olen kysellyt itseltäni eilen tapaamani miehen nimeä, mutta en ole vielä keksinyt. Toivottavasti en keksikään. Sattui pieni episodi Jyväskylän moottoripyöränäyttelyssä muuan kauppiaan kanssa, Ja näinhän se meni.
Näin tilanteeseen sopivan ostettavan ja kävelin myyntiosastolle. Isokokoinen, poninhäntäpartainen, nahkaliivinen ja voimakkaasti tatuoitu suurikokoinen myyjä tuli kysymään, mitä halusin. Kerroin sen hänelle ja maksoin, mitä mies tuotteestaan pyysi. Maksoin 29 euron ostoksen 50 euron setelillä. Sain euron kolikon takaisin ja mies käveli tiehensä. Ihmettelin, että eikös tuosta nyt vähän enemmän takaisin pitänyt tulla kuin yksi euro.
- Saatana älä nyt hätäile vai pelkäätkö perkele, että mä sun rahat vien.
En siihen oikein keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin että ehkä vähän pelkäsinkin. Mies otti taskustaan kahden kympin setelin ja antoi sen minulle. Miksi hän sitten poistui kaupantekopaikalta, kun vaihtorahat kerran olivat hänen taskussaan. Hmmmm.
Vähäinen juttu tuo on, mutta hämmästelen vieläkin, miten voimakkaasti reagoin noihin muutamaan epäystävälliseen sanaan. En osaa selittää niitä itselleni edes miehen habituksella: harrikkamies on kova kundi. En osaa selittää niitä millään. Mutta kai se jotenkin ihmisen älyyn liittyy. Minun ehkä pitää alkaa valaistua.

Nomen est omen eli aulista palvelua

Aulista palvelua jo vuodesta 1970, lukee Aulis Myllylän moottoripyörämyymälän valolipassa. Ja hyvin sopii tuo lausahdus miehelle, jolla on aina aikaa hyvään tekoon ja avunantoon. Tutustuin Aulikseen jo vuosikymmenet sitten enkä kertaakaan ole hänestä mieltäni muuttanut mistään syystä: mies paikallaan. Kotini seinällä on pyhän kolminaisuuden ikoni ja tuon ikonin sain juuri Aulikselta, sängyn alta, kun ei ollut Aulis sille parempaakaan paikkaa kodissaan keksinyt. Antoi sen minulle, kun ystävänä piti. Tuota ystävyyttä arvostan,ja ikoni on kotini parhaalla paikalla ja näkyy ensimmäisenä sisään astuissa.
Soitin aamulla Aulikselle harrikan tulppia kyselläkseni ja sovittiin, että tavataan myöhemmin päivällä äijätorilla Haapajärvellä. Tavattiinkin ja juteltiin mukavia. Aulis muisteli isoäitiään, miten tämä oli vesissä silmin syönyt jääkaapista vanhat, nahistuneet sitruunat todeten, että rahanalaista tavaraa. Pois se on syötävä eikä saa hukkaan heittää. Ei tehnyt mummo niinkuin Konsta Pylkkänen, joka heitti sitruunan sisävesilaivan kannelta järveen todeten, että piti olla sisukas hauki, joka tuollaisen kitkerän etelän rettiisin söisi.
Ei ollut Auliksella sopivia tulppia, mutta toiseen ongelmaan apua sain. Akku vihoittelee ja siihen löydettiin yhdessä sopivat lääkkeet. Keskustelemalla aina kaikki asiat järjestyvät ja löytävät onnellisen ratkaisun. Joittenkin ihmisten kanssa tulee aina vääränlainen olo, ahdistaa, kiukuttaa, tappeluttaa... Joittenkin kanssa taas elämä aina hymyilee ja tuntuu mukavalta, vaikkei se aina niin ruusuilla tanssimista olisikaan. Aulis on yksi noista positiivisista. Vaivoistaan välittämättä. Kyllä nimi on enne.

Lakaistaanpas lakaisukoneella

Naapuriyrittäjä oli katkaissut kätensä liukkaalla pihamaalla ja saanut lumivalkean kipsin kevättä vasten. Istuimme kahvilan nurkkapöydässä ja vähän säälittelimme miestä: mitenkäs nyt kaupan edus siistinä pidetään, kun lunta on luvissa ja käsi paketissa.
Helppo homma mokoma. Tarvitaan vaan betonimylly, katuharjoja, parikymmentä metriä kettinkiä ja kolmenkymmenen metrin mittainen kelaroikka. Harjat kiinnitetään betonimyllyn säiliöön ja käännetään vaan mylly nurin pihalle ja virta päälle. Siinä se sitten pyörii ja lakaisee pihaa puhtaaksi ihan itsekseen. Kettinkiä riittää sopivasti ja roikka ei pääse kiristymään eikä jää lakaisukoneen alle, kun se kelautuu aina sisään tai ulos sitä mukaa kuin laite liikkuu. Jos piha on ympyränmuotoinen, laitetaan laite vaikkapa rautakankeen kiinni ja kun kettinki kiertyy kangen ympärille, tulee koko alueesta harjatun puhdas. Tuossa tapauksessa roikka mitoitetaan niin, että aivan lopussa se irtoaa pistorasiasta. Ei jää laite turhanpäiten rautakangen juureen pyörimään.
Ja iloinen, metallinen rallatus ja kumea kolina pitää lisäksi päiväsaikaan väen mukavasti hereillä. Ja jos pyry yllättää keskellä yötä, mukavaa on lueskella ja valvoskella naapuruston kanssa keväisessä yössä ja kuunnella, miten kone ahertaa: roong shhhh rooon shhhh roong shhhhhhhh roooog shhhhhh...

Ernestin kalansaalis

Yksi aste lämmintä tarkoittaa, että vesi on sulaa ja sehän riittää. Siis harrikka tulille.
Minä en tunne olevani talvi-ihminen laisinkaan, mutta silti käyn aina silloin tällöin avannossa uimassa ja virkistäytymässä. Eilen tuossa yhdessä asteessa kotiin päin ajellessani ajattelin avannosta olleen jokseenkin paljon hyötyä, sillä en tuntenut kylmää juuri ollenkaan. Ehkä siihen oli vaikutusta myös tukevalla vaatetuksella: lämpökerrasto, paksut sukat, nahkapuku, lämpöliivi, sieviläiset nahkasaappaat, kahdet nahkahansikkaat, coretex-puku, huivi, nahkainen kaulasuojus ja kypärä sekä aluksi myös kasvosuojus ja aurinkolasit, mutta noista kahdesta viimeisestä oli pakko luopua, kun happi loppui henkilöltä heeeeeeeeeeeeeeeeee.
Olin jo alkutalvesta teettänyt pyörään huollon: öljypumppu uusiksi, etuvanne uusiksi, säädettävä takaiskari, sytytys... Edellisenä kesänä pyörän etupää vaelteli varomattomasti, kun edellinen omistaja oli joskus ajanut etuvanteen kivenmurikan yli ja siinä oli vähän heittoa. Mutta nyt ilmeisesti oli kumin paikalleen laittajalta unohtunut pyörän tasapainotus ja keula tärisi kuin maantiivistin eli se kuuluisa jyrä. Se ei ollut hauskaa noissa varusteissa, kun olo oli aika tiivis jo muutenkin eikä tuon vaatekerroksen alla mahtunut edes tärisemään. Mutta jo luomisvaiheessa ihminen sai mainion mekanismin kylmää vastaan eli ruumis alkaa täristä. Ehkä tuo lämmitti minua eilen vähän ylimääräisesti. Kai siis oli tarkoitettu, että rengas ei ollut noihin lämpöasteisiin aivan viimeisen päälle vireessä.
Luistelin pyörän pihaan viimeiset kymmenet metrit lumista kotitietä pitkin ja olin onnellinen. En kuullut mitään (tulpat korvissa), en nähnyt mitään (visiiri umpihuurussa). Tuli mieleen Hemingway: tässä me seisomme omassa pihassa onnellisina - vanhus ja Harley. Minä olen kuitenkin onnellisempi kuin Ernestin vanhus: otan tulpat korvistani ja nostan visiirin ylös ja taas näen ja kuulen, miten kevätsaaliini jyskyttää aitan vieressä. Sitä ei hai syönyt. Se on minun ehyenä ja kokonaisena.

"Viime vaalikaudella..., joten sori, pojat"

Kuvitellaanpa, että tämä olisi satua. Meillä on hieno maa, jonka pienen armeijan urheat miehet olivat taistelleet itsenäisiksi joskus kauan sitten. Tuon pienen armeijan suuren voiton ansiosta tämä hieno maa muuttui vieläkin hienommaksi, yhdeksi maailman parhaista. Kuvitellaanpa, että täällä olisi kaikki hyvin ja kaikilla olisi hyvä tahto ja mukava olla. Tänne olisi rakennettu hienoja kaupunkeja ja ihmiset pitäisivät ne siisteinä ja kauniina. Ihmisillä olisi yhteisiä ponnistuksia ja yrityksiä ja nämä yritykset tuottaisivat vaurautta kaikille, niillekin, jotka joskus tämän maan olivat taistelleet urhoollisesti vapaiksi. Kuvitellaanpa, että nuo pienen armeijan urhoolliset miehet olisivat niitä kaikkein tärkeimpiä ja arvostetuimpia. Kaikki pitäisivät heistä hyvää huolta ja tarjoaisivat kaikkea maallista hyvää. Siihen olisi aivan mainiot mahdollisuudet, kun yritykset tuottaisivat hyvin ja menestyisivät. Kuvitellaanpa, että yrityksillä olisi hyvät ja oikeudenmukaiset johtajat, jotka haluaisivat jakaa tasapuolisesti yhteisen hyvän ainakin kaikkien niiden kesken, jotka sen olivat mahdolliseksi tehneet.
Kuvitellaanpa, että tuo olisi satua, niin ei tule niin kovin paha mieli. Nyt meillä on hieno maa, yksi maailman parhaista. Meillä on kauniita kaupunkeja ja hyvin menestyviä yhteisiä yrityksiä. Mutta johtajat eivät kuitenkaan halua jakaa yhteistä hyvää kuin keskenään. Päättäjät sanovat, ettei ole varaa antaa rahaa ja hoitoa ja tukea ja apua niille muutamalle tuhannelle sotaveteraanille, jotka kaiken tuon ansaitsisivat, kun ei ole budjetissa rahaa. He sanovat myös, ettei ole mahdollista puuttua yritysjohtajien kähmintään, kun sopimukset on kirjoitettu viime vaalikaudella. Ja kun sopimuksia tulkitaan, miten halutaan, niihin ei puututa, vaikka voitaisiinkin. Kaveria ei jätetä.
Mitä tapahtuisi, jos nuo pienen armeijan urhoolliset, harmaat miehet sanoisivat nyt, että tuo suuri voitto tulikin viime vaalikaudella eikä se enää päde. He kirjoittaisivat paperin, jossa lukisi: "Tällä sopimuksella mitätöimme viime vaalikauden suuren voittomme vihollisesta ja luovutamme maamme kaikin oikeuksin..." Ehkä silloin huutaisi suuri ääni: "Ei kai kaveria sentään jätetä!" Taisi olla ministerin ääni - vai oliko se jonkun kalliin johtajan.