Miekka selässä

Aamuöisin se

perkele tunkee selkään

viiltävän miekan,

nitkuttaa luitten väliin

eikä osaa lopettaa.

Se kasvaa vaan

Kun raskas jalka

polkee pientä versoa,

ei se menetä

uskoaan, ei toivoaan,

vaan kasvaa. Se kasvaa vaan.

Musta planeetta

Seitsemän kertaa

ihminen kieltää kaiken

ennenkuin uskoo

maailmansa muuttuvan

mustaksi planeetaksi.

Valvoja

Vaan tuo mustista

mustin tukkii unen tien,

kääntää pientareet

pystyyn kulkijan eteen

eikä väistä tuumaakaan.

Uneensilittäjä

Seitsemäs sini,

taivaan väreistä kaunein,

se kaikkein tummin 

ja illasta hiljaisin

silittää minut uneen.

Merihirviö

Meksikonlahden 

merihirviö aukoi

suurta suutansa.

Vaan niin hukkui mokoma,

kun nielaisi pyrstönsä.

Ihmi

"Hei sinä ihmi."

"Nen sinä kai tarkoitit?

Ihminen." "No en.

Säälin sinua raukkaa -

Jumalastako? Höpsis."

Rintamalla

Siskosi tahtoo

hyväillä veljeäni,

puristaa kädet

tiukasti ympärilleen,

antaa lämmön virrata.

Höyhen

Höyhen hivelee

selkää laskeutuessaan

hiljaa koskemaan

kuolemaantuomittujen

revittyjä arpia.

Putoava vai pudonnut

Pilvi pudotti

kivikasan selkääni.

Jumala kysyi:

"Koskeeko putoava

enemmän kuin pudonnut?"

Jeesuksen karitsa (pässi)

Voi rakas lapsi.

Lampaan saa vain sellainen,

jonka huulilla

Jumalan sanat soivat

ja virret helisevät.

Jopas naurattaakin

Naurattaapa niin, 

että napa ratkeaa.

Vuotavat silmät

hersyen kyyneleitä.

Sitä se ilo teettää.

Elämä itkettää

En minä itke

surua tai kaipuuta,

en iloakaan.

Mutta siksipä itken,

kun elämä itkettää.

Pakkasusva

Punerva huntu

häilyen ui kinosten

yllä ja hiljaa

hiipuu tummien puiden

naavapeittoisiin oksiin.

Köyhän osa

Keltainen kuu kuin

kultainen seinälamppu

rikkaiden pihaa 

valaisee. Vaan köyhälle

riittää musta varjo vain.

Itku uskosta ja mammonasta

Lapsen muisti on elämän mittainen. Meidän suloinen somemme kuhisee raskaiden lapsuusmuistojen katkeroittamia kommentteja. Jätän somen rauhaan, ja nyt siirrän vihdoinkin koko elämäni ajan kantamani katkeruuden painettuun lehteen. Ehkä sinä kestät sen lukea kuin ihmisoletettu, vaikka se raastavaa onkin.

Olin kuuden vuoden ikäinen. Naapurustossani kasvoi paljon sekä minua nuorempia, samanikäisiä ja vanhempia lapsia, lapsia kaikki tyynni. Me alle kouluikäiset opimme vanhemmilta lapsilta yhtä jos toista niin hyvässä kuin pahassa. Ja kaiken pohjalla oli lapsen horjumaton usko niin olevaan kuin olemattomaan.

Jotkut lapset kävivät joka pyhä pyhäkoulussa. Ihmettelin, miten pyhänä voidaan käydä koulua. Mutta kun näin lasten tuliaiset pyhäkoulun jälkeen, halusin ehdottomasti mukaan hakemaan oman Jeesukseni liimalampaineen. Nämä pyhäkoulukaverit nuolivat paperilampaiden liimapuolen ja taputtelivat valkoiset, kauniin villaturkkiset karitsat aaneloseen Jeesus-tauluun kuka mitenkin: osa jalkoihin määkimään, osa kauemmas niitylle, kun helmoihin ei enää mahtunut. Himoitsin tuota Jeesusta ja hänen karitsojaan. Niinpä päätin uskaltaa seuraavana pyhänä lammasjahtiin ja oman Jeesuksen pyyntiin.

Istuimme pyhäkoulun penkissä ja joku aikuinen pyysi lapsia kertomaan, mitä edellisviikon virressä oli veisattu. Olin evakkojen lapsi, ortodoksi eikä meillä virsiä osattu saati veisattu. En siis ollut ollenkaan tietoinen virren sisällöstä enkä edes tiennyt, mikä virsi on. Semmoinen sitten taas veisattiin enkä saattanut lauluun yhtyä, kun en virttä osannut saati sitä koskaan kuullut. Palkinnoksi virsitaituruudesta jaettiin liimalampaita, mutta minä en saanut ensimmäistäkään puhumattakaan, että minulle olisi annettu Jeesus. Ei tullut Jeesusta eikä hänen karitsaansa ja tuosta tapahtumasta kannan elinikäistä traumaa eikä se helpota.

Joku saattaa vielä muistaa, mikä oli lovikko. Lovikossa oli viisi-, kymmen-, kaksikymmen-, viiskymmenpennisten ja ehkä myös markan kokoinen lovi, johon saattoi työntää kolikon ja näin kerätä sievoisen summan muoviseen rasiaan joko säästettäväksi tai kinuskeihin tuhlattavaksi. Kansallis-Osake-Pankki jakoi noita lovikoita rahansa säästäville lapsille. Lovikko oli hienointa tekniikkaa, mitä tiesin. Unelmoin siitä. Himoitsin sitä.

Monen monituisen unelmoidun yön jälkeen nousin arasti pankin portaat ylös, avasin suuren ja raskaan oven ja astuin pankkitiskin eteen. ”Onko teillä lovikoita?” Minulle vastattiin: ”On.” Ilostuin. Olin niin lähellä unelmani täyttymistä. Kohta minulla olisi kauniin värinen lovikko, johon voisin kerätä kokonaisen omaisuuden. ”Saisinko minä semmoisen?” Pankkivirkailija, tuikea nainen katsoi minua, pientä ja arkaa poikaa ja sanoi: ”Ei niitä kaikille anneta.”

Olen lukenut ahvenanmaalaisen liikemiehen, Anders Wiklöfin tarinan. Hän halusi perustaa autokaupan ja meni pankista kysymään lainaa, muttei sitä saanut. Katkerana hän istuutui pankin portaille ja itki. ”Jonakin päivänä minä ostan koko pankin.” Niin hän pyhästi lupasi – ja niin hän osti. Katkerana poistuin minäkin KOPista ja itkin.  Mutta vaikka en olekaan rikastunut pankkia ostamaan, sentään vielä elän. KOP on kuollut.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 13.2.2025 

Armoton

Armoton on tuo

heiluva ihmismieli.

Tänään iloitsee

kuumasta kyyneleestä,

huomenna kaivaa hautaa.

Oodi auringolle

Kai auttajan voi

löytää kiviseinänkin

sisältä, mutta

ei parempaa hoitajaa

kuin sinä, aurinkoni.

Ahtojäissä

Syystuuli nostaa

laineen meren aalloksi,

kunnes koillinen

jähmettää ahtojäisen

ajatuksen hengiltä.

Valkoinen ja musta

Valkea hohtaa

elämän jatkamisen,

halun väriä,

musta peittää kiihkeän

intohimon pimeään.

Laveerausta

Helmiäispilvet

kutkuttavat silmiä,

laveerailevat

liukuvia värejä

lakeen kuin öljy veteen.

GAZA

Kiviröykkiöt

peittävät alleen ruumiit,

joissa vieläkin

asuu rakkauden muisto,

väkevän vihan muisto.

MAGA GAZA

Gazan ihana,

ilmiömäinen ranta.

Kaikki on hyvää

ja siellä voisi tehdä

kauniita asioita.

Ilovaloa

Tulet palavat

taivaan ilovaloina

ja loimottavat

läpikuultavina kuin

porttolan punalyhdyt.

Uskomaton uskonnoton

Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. Tai ei se ehkä ole. Kenties se onkin jokin muu päivä vuodesta, mutta ihmiskunta on yhdessä päättänyt juhlia Jeesus-lasta joulukuun 25. päivä niiltä osin kuin ihmiskunta on kristillinen. Muu osa ihmisistä viis välittää koko joulusta. He saattavat jopa pahoittaa mielensä, kun jo lokakuussa aletaan laulaa jouluun ja Jeesuksen syntymään kuuluvia lauluja. Heidän mieltään joulu ja Jeesus ärsyttävät, mutta jouluun liittyvät vapaapäivät eivät ehkä niinkään. Saahan niiltä jopa tupla- tai kenties triplapalkkaa, jos töihin on pakko tai viitsii mennä. Tonttulaulut eivät ärsytä, kun niissä lauletaan vain haltioista ja menninkäisistä tai muista velhoista.

Minäkin aloin miettiä, rupeaisinko uskonnottomaksi ja nauttisin sen tuomista uskonnottomuuseduista. Rupesin. Tänä vuonna siitä onkin varsin paljon hyötyä, kun kristillisiä vapaapäiviä on muhevasti. Kuudes päivä tammikuuta oli loppiainen, joka juhlistaa Jumalan syntymistä Jeesuksena Kristuksena. Huhtikuussa vietetään pääsiäistä ja pitkäperjantaita ja seuraavana maanantaina toista pääsiäispäivää, vapaapäiviä molemmat. Toukokuussa ollaan vapaalla helatorstaina, kun Jeesus nousee taivaaseen.

Kesä ja syksy onkin ankeampaa olla uskonnoton, kun varsinaisia uskontovapaita ei ole ennen joulua. Mutta jouluna saa uskonnoton löhöillä kristikansan siivellä koko jouluviikon keskiviikosta perjantaihin. Jos en aukaise radiota tai katso televisiota lokakuusta loppuvuoteen, ei minun uskonnottomuuttani häiritse mikään – niin uskon.

Syksyllä ajattelin lähteä lomalle. Katselin karttaa. Intia voisi olla oikein mukava, kun siellä on niin paljon minua köyhempiä ihmisiä ja saatan siellä tuntea itseni rikkaaksi. Minua ei vaivaisi luterilainen omatunto tippaakaan, kun olen etäännyttänyt itseni mokomasta kristillisestä jeesustelusta. Mutta voi pahus. Intialaiset ovat hinduja melkein kaikki. On siellä toki muslimeja ja kristittyjä ja sikhejä ja muita. Uskonnottomia on vain pari prosenttia väestä eli siltäkin osin olisin lukuisille uskonnoille altistuvaa vähemmistöä. Yli 900 miljoonaa hindua saattaisivat altistaa minut gurun opille ja joogan saloihin. Tai saattaisin törmätä kadulla pyhään lehmään.

Turkki olisi oivallinen matkakohde, vaikka se estikin meitä kaikin keinoin liittymästä Natoon. Voisin matkustaa Marmariksen rannoille tai Antalyaan ja nauttia siellä lämmöstä ja ystävällisistä ihmisistä. Mutta voi hemmetti. Yli 90 prosenttia turkkilaisista on muslimeja. Ja muslimeilla on ne moskeijat ja moskeijoissa minareetit. Viisi kertaa päivässä minun olisi pakko kuunnella rukouskutsu enkä sitä karkuun pääsisi kuin syvälle meriveteen. Enkä niin kovasti tykkää uimisesta varsinkaan aamuvarhain.

Taidan jäädä Suomeen koko syksyksi. Kuuntelen itsenäisyyspäivänä Sibeliuksen Finlandian. Mietin vain niitä, jotka eivät usko, että Sibelius on hyvä säveltäjä. Heidän on kuitenkin pakko kuunnella monin eri sovituksin esitettyä Finlandiaa koko joulukuun alku. Pakoon ei pääse muualle kuin Ruotsiin. Tai Intiaan tai Turkkiin, jos ei ole hengellisiä tai aatteellisia esteitä.

Narrasin. Yritin tosissani olla uskonnoton, mutta ei se minulta onnistu. Oikeasti olen multiuskovainen. Uskon maailman rauhaan, lottoon, Temuun, kaikkiin maailman jumaliin, omaan Jumalaani, Yleen ja maikkariin ja talviurheiluunkin, vaikkeivät suomalaiset mäkimiehet enää pärjääkään. Postiinkin uskon, vaikka tuo usko on usein lujilla ja kirjeet karkuteillä. Ja uskon siihenkin, että kirkossa leviää paitsi Jumalan sana, myös yskä. Kuuntele vaikka. Kirkossa yskittää aina.

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 15.1.2025

Nälkä

Nälkä pakottaa 

syömään sammakon reidet,

nylkemään käärmeet,

nuolemaan lattiankin,

jotta henki liikkuisi.

Sormus

Kun talvisella

tiellä kohtaan auringon

kultaisen kehrän,

kuorin siitä sormeeni

kalliin kihlasormuksen.

Luovuta tai kiipeä

Vuoren seinämä

on kuin mieltä kiehtovan,

merkityksekkään

lauseen ajatusviiva -

luovuta tai kiipeä.

Yli on kiivettävä

Vuoren seinämä

on kuin mieltä kiehtovan,

merkityksekkään

lauseen ajatusviiva -

yli on kiivettävä.

Tuskin suljetaan

Värit vuotavat

taivaan kannen välistä

sateenkaareksi

ja helmiäispilviksi.

Kantta tuskin suljetaan.

Voi turhuuden turhuus

Jos mitään muuta

tekemistä en keksi,

kapuan männyn

latvaan keräämään kävyn

tai kaksi. Ja laskeudun.

Sydämeni soi

Sydämeni soi

kuin täyteen puhallettu

säkkipilli voi

lampaannahkaisen pussin

puristelusta soida.

Orja

Omistamatta,

kahleisiin laittamatta

sinun orjasi

nostaa kätensä ylös

ja paljastaa ranteensa.

Etelämeren ihmissyöjä

Kävelin aamukahville tutun kuppilan nurkkapöytään ja istuskelin aatoksissani, tavallisissa arkimurheissani, kun lumi oli taas sulanut ja saattanut tiet rapakolle ja paksumman lumen paikoissa peilijäälle. Ei riittänyt auton terävissäkään nastoissa pito saati espanjalaisten talvikenkien solumuovipohjissa kitka. Kyllä semmoinen harmitti. Ja pimeäkin oli kuin – sanonko missä. No en sano, mutta siellä kumminkin.

 

Virkisti kuitenkin kovin, kun pitkästä aikaa tapasin jo kauan aikaa Etelämeren saaressa ihmissyöjien keskuudessa asuneen vanhan tuttavani, harmaapartaisen, mutta hyvin leveäharteisen miehen. Mies kertoi oppineensa vuosien saatossa ja haaksirikkoutuneiden ruokailuperinteitä seuranneena saarelaisten tavoille niin ilossa kuin surussa, kiihkossa kuin kärsimyksessä. Niinpä sitten kysyin häneltä jo pitkään mieltäni vaivannutta asiaa.

- Miten ihminen käyttäytyy, kun se laitetaan pataan kiehumaan?

Mies oli hetkisen vaiti kuin palaten hissuksiin Etelämeren saarelle soppakulhon ääreen.
- No se vähän riippuu tilanteesta ja vuodenajasta. Mutta minäpäs kerron sinulle mielenkiintoisen asian. Viime talvi oli meillä Etelämerellä hyvin kylmä, vaikkei sitä kovin moni todeksi usko. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta niin, että kaislauikkarit jäätyivät ja iloinen kilinä soliskeli pitkin saarta. Mutta siihenpä ne ilot sitten jäivätkin. Rannassa oli vesi hileillä eikä oikein tarennut pesullekaan mennä saati uimaan uskaltaa. Mutta ihmisiä silti syötiin, kun kerran ihmissyöjiä ollaan.

Tuttava piti pienen tauon kuin olisi tuumannut asioita. Pureskeli punaleimaista viineriä huolellisesti ja makuja erotellen, vähän kovettunutta hilloa kielen päällä maistellen ja tapahtumia muistellen.

- Kolmasosa elämästä on kohtuullisen leppoisaa, toinen kolmasosa on joutavaa ja se viimeinen kolmannes meneekin surressa vähäpätöisiä, melko vähäpätöisiä ja...hm...joissakin tapauksissa kovin murheellisiakin asioita. Aivan sama se on padassa. Kun joskus saamme oikein mukavan ihmisen syötäväksemme, on meillä aikaa kaksi kolmasosaa rupatella hänen kanssaan niitä ja näitä. Viimeinen kolmannes odotellaan kuola suusta valuen ruokavieraan kypsymistä.

 

- Mutta viime talvena kaikki oli toisin. Vesi oli jäistä ja kun siihen asetteli ihmisen porisemaan, aluksi oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Kohta vesi lämpeni ja elo kävi hauskaksi ja kertoili siinä avoimempi ihminen hauskojakin tarinoita lämpimikseen. Vaan kohtapa jo vesi kuumeni siihen pisteeseen, että loppui nauru ja höpötys ja alkoi se vihoviimeinen valitus. Aivan se on kuin täällä teidän kahvilassa - eipä sen kummempaa.

Niin lähti vanha tuttavani takaisin Etelämerelle onnellisten ihmissyöjien saarelle ja jätti minut pöytään yksin miettimään. Matemaattista on ihmisen elo niin padassa kuin padan ulkopuolellakin. Kolmasosa palellaan, kolmasosa lämmitellään ja kolmasosa paistutaan monenlaisessa murheessa. Miten tasasivuisia nuo kolmiot ovat, riippuu vain vähän ihmisestä ja aika paljon monesta muusta. Näin se on.

 

Nivala-lehti, lähikolumni 13.12.2024