Pidisjärvi on Päijännettä suurempi

Päijänne on suuri järvi. Me arvostamme sitä, vaikka näemme sen melko harvoin. Keitele on suuri järvi. Me arvostamme sitä, vaikka näemme sen melko harvoin. Saimaakin on suuri ja kaunis ja arvostamme sitä, vaikka tuskin koskaan olemme sitä nähneet. Kaikissa noissa järvissä on saaria ja erikokoisia avovesiä saarten välissä. Ne ovat kuin pieniä järviä suuressa vedessä.

Pidisjärvi on pieni järvi. Me emme arvosta sitä, vaikka näemme sen lähes joka päivä. Meille Pidisjärvi on lätäkkö, joen pullistuma, mitätön lampi, mutavetinen ja matala rapakko, vaikka itse asiassa se on aivan kuin minkä tahansa suuren ja arvostetun järven saarten välinen ulappa.

Kun astumme taloon, eteisessä saamme melko hyvän kuvan, millaista väkeä talossa asuu. Jos porstuassa kaikki on järjestyksessä, uskomme saman siisteyden jatkuvan kautta koko kodin. Kun vieras ajaa Nivalaan Kokkola-Kajaani –valtatietä Kuoppasillalle, hän näkee kesällä viljavat vainiot, hyvin hoidetut pellot, istutetut koivut tien vieressä, kauniin ja leveän Kalajoen sekä kimaltelevan Pidisjärven. Se todellakin kimaltelee aurinkoisena päivänä ja näyttää varsin houkuttelevalta. Näyttää se, vaikka se onkin unohtunut lähes oman onnensa nojaan kuin sadun prinsessa metsämökin vangiksi sadan vuoden uneen.

Laita silmäsi kiinni ja kuvittele. Katsot Kuoppasillalta länteen Kalajoen alajuoksulle. Joki virtaa leveänä. Joen molemmin puolin penkereet on hyvin hoidettu, pajukot raivattu ja pengertiet niitetty ja lanattu siisteiksi, istutetut puut kasvavat ja monenväriset luonnonkukat kukkivat. Värikkäät penkit kutsuvat istumaan ja nauttimaan jokimaisemasta.

Laita silmäsi kiinni ja kuvittele. Katsot Kuoppasillalta itään kohti Pidisjärveä. Vesi kimaltelee ja pieni vene liikkuu järvenselällä. Et huomaakaan järven pienuutta, vaan vain sen kauniin välkkeen ja veneen liikkeen. Sillan vieressä on levähdyspaikka grillikatoksineen aivan vesirajalla, ja pengertiet on laitettu hiekkateiksi, tasaisiksi pyöräteiksi niin pitkälle kuin maanomistus sen sallii. Autoilla tiellä ei saa ajaa ja siksi siellä matkalaiset voivat kävellä lyhyen lenkin matkaväsymyksen karkottamiseksi ja omaksi virkistykseksi, istahtaa välillä penkille ihailemaan hoidettua joki- ja järvimaisemaa tai vaikka onkimaan itselleen eväskalan, jonka voi paistaa levähdyspaikan grillissä.

Sillan vieressä on myös hyvin hoidettu veneenlaskupaikka ja lukittava, vartioitu venelaituri. Värikkäät veneet keinuvat hiljakseen omissa pilttuissaan. Voit kuvitella, että paikkakunnalla arvostetaan myös vapaa-aikaa ja vesielämää. Jos olet vieras, näet järven jatkuvan kauas. Tuttuna tunnet ja tiedät, että järvi jatkuu vapaana veneilyjokena, kauniina ja kiehtovana väylänä toistakymmentä kilometriä aina Karvoskylän Jokihovin rantaan asti.

Nivalan kaupungilla on ollut onni saada hyvä puutarhuri. Malisjoen rantakin näyttää jo varsin viihtyisältä, ja aktiivisten kalaihmisten ansiosta siinä on myös jaloa kalaa kalastettavaksi. Meidän pitää nyt avata silmämme ja nähdä myös, että Pidisjärvi on Päijännettä suurempi. Se on suurempi siksi, että se on meillä, se on täynnä vettä, joka kantaa venettä ja vesilläliikkujaa. Jos et vielä ole kokenut Pidisjärveä sen keskeltä, tule kyytiin. Vien sinut ihastelemaan meidän kauneinta maisemaamme. Avataan siis silmät ja tehdään Pidisjärvestä maisemakortti kaikille kulkijoille. 

Nivala-lehti, paikalliskolumni 3.7.2025

Ohutta yläpilveä

Vaikka aurinko

polttaa ydintään loppuun,

mulla on kylmä.

Välissämme on pilvi,

ohuen ohut utu.

Missä?

Olen kiertänyt

auringon liian monta

kertaa saamatta

vastausta kysymykseen:

Missä sinä piileksit?

Vastaantulija

Sanoin ainakin

miljoona kertaa päivää,

mutta aina näin

eteenpäin tuijottavat

silmät ja tyhjän katseen.

Tuhat polkua

Tuhat polkua

kulkee puutarhan läpi.

Kukaan ei mahdu

istumaan jakkaralle,

jolla ruusut kukkivat.

Kun kellot soivat

Kun kellot soivat,

puristan sydäntäni

molemmin käsin

ja pyydän, ettet jätä

minua koskaan yksin.

Rukous

Jos pelkäät yötä,

rukous kantaa valoa,

pysäyttää varjon,

joka heiluu nurkassa

ja puristaa nilkasta.

Aikamies

Kävelen kanssasi käsi kädessä.

Pysähdymme ostoskadun näyteikkunan eteen ja kampaan hiuksiani.
Hymyilet minulle, aika - veitikkainen.

Kaikki on poissa. Mitään ei ole jäljellä.
Lasista heijastuu kiiltävä kalju, kammassa ei karvaakaan.
Hymyilet minulle, aika - veitikkainen.

Kävelen kanssasi käsi kädessä.
Jos olisin nopeampi, juoksisin.
Mutta sinä olet aika, minä vain mies.

Kävelin kanssasi käsi kädessä.
Pysähdyimme sinne tänne.
Minä istahdin ja sinä jatkoit yksin matkaasi. 

Kammassa ei karvaakaan.

Kuselle pitäis päästä

Onko niin, että tuotekehitys pysähtyy, jos kaikki ovat tuotteen hyvyydestä yhtä mieltä? Jos polkupyörä on enemmistön mielestä vallan mainio, mutta yhden takapuolta istuin hiertää, pitääkö koko pyörä keksiä uudestaan vai riittääkö yhden istuimen vaihto?

Tuota ajattelin, kun Motouutiset esitteli kanadalaisen yrittäjän, Jackson Bushin kehittämän, ilmalla täytettävän riippumaton. Mies oli saanut idean nukkuessaan kylmän yön tavallisessa riippumatossa. Uusi keksintö tarjoaa mukavan ja lämpimän nukkumapaikan retkeilijälle. 

Motouutiset kertoi riippumaton edut ja mukavuudet, kehui kuljetuspakkauksen pienuutta ja maton keveyttä. Luettuani uutisen innostuin tuosta tuotteesta. Onhan se kerrassaan mainio keksintö. Mutta sitten tulikin kommenttikentän vuoro.

Huono puoli löytyy tuotteesta, kun sen väkisin etsii. Tai sitten tuotteen hyvät puolet hukkuvat kulttuurieroihin. Muuan suomalainen lääketieteen spesialisti oli ollut Espanjassa kouluttautumassa varsin merkittävään laitteeseen ja sen käyttöön. Laitteen avulla kyetään eristämään aivoista haluttu osa ja esimerkiksi parkinsonin taudin vapinan poistohoito voidaan keskittää juuri oikeaan paikkaan. Kun tuo spesialisti oli hoitanut eteläeurooppalaisen potilaan vapinan pois, koko perhe ja suku oli riemuinnut ja tanssinut ja hokenut Ave Mariaa ja halannut niin parantuneen potilaan kuin lääkärinkin. Kun sama hoito oli sitten tehty Suomessa, oli parantunut potilas katsonut kättään ja todennut:"Perkele. Sehän toimii. Mistä täältä saa kahvia?"

Niin. Ilmalla täytettävästä riippumatosta kertovan jutun alla oli lukijan kommentti:"Miten tuosta pääsee kuselle?"  Siinä onkin sitten kanadalaisella keksijällä visainen pulma ratkaistavaksi.

Onko Luojalla leveä perse?

Olen näissä kolumneissakin joskus miettinyt Raamatun luomiskertomusta. En niinkään ole pohtinut Aatamin ja Eevan tarinaa kuin sitä, miten Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. On hyvin kaunis ajatus, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, tehty mallin mukaan eikä suinkaan annettu ajan kehittää ihmistä luontoon sopeutuvaksi. Mutta niin kuin moni hankala asia, myös ihmisen synty on helpointa yksinkertaistaa Aatamin ja Eevan kautta. Siispä nouskoot lavalle Jumalan luodut, nuo alastomat ja estottomat.

Maailman ihmisistä suuri osa uskoo ihmisen olevan Jumalan kuva. Luetaan Raamattua, käydään kirkossa kuulemassa ihmeellisiä tarinoita, palvotaan, rakennetaan temppeleitä, uskotaan Taivasten valtakuntaan ja kuolleista nousemiseen, enkeleihin, luomiskertomukseen, jossa Jumalan kätten työnä muovautui Aatami ja hänelle ihastuttavaksi kumppaniksi Eeva.

Sanotaan Jumalan luoneen ihmisen alastomaksi nauttimaan suurimmalla elimellään eli iholla juuri luodun maailman ihanuudesta, lämmöstä, auringosta, tuulesta. Mutta nainen, Eeva meni ja söi hyvän ja pahan tiedon puusta (Mitähän tietoa puussa mahtoikaan olla?) ja kuinka ollakaan ihminen, siis Aatami ja Eeva yhtenä huomasi omenaa haukattuaan olevansa alasti. Niin piti ihmisen paeta Jumalan julmaa katsetta ja etsiä viikunanlehti sukuelimiä peittämään. Napa sai näkyä, kasvot saivat näkyä, mutta häpypeittimen lisäksi piti Eevan etsiä rintaliiveiksi puitten nahkeita lehtiä, ettei tuo kehvelin Aatami olisi enää häntä niin himoiten katsellut. Mikä eilen oli aivan sallittua huvia, muuttui haukatun omenan jälkeen hitusen kielletyksi hedelmäksi, etten sanoisi.

Tuon tarinan vuoksi alastomuus on kristikansalle ollut jo vuosisatojen ajan tabu. On kuitenkin ollut lyhyitä hetkiä alastomuuden kukoistaa. Keskiajan maalarit ja kuvanveistäjät maalasivat ja veistivät ihmisen alastomiksi, sillä alaston vartalo oli heille kauneudessaan haastava. Tosin kirkonmiehet puuttuivat asiaan hieman myöhemmin ja maalauttivat ja veistättivät niin miehille kuin naisillekin hekumien päälle viikunanlehden jos toisenkin, ettei kirkkokansa olisi vallan villiintynyt.

Lähempänä meidän aikaamme eli viime vuosisadan 60- ja 70-lukujen tienoilla hippiliikkeen myötä alastomuus oli taas sallitumpaa eikä enää pelätty näyttää saati katsoa paljasta pintaa. En muista sokeutuneeni hetkeksikään nähtyäni rinnan tai hävyn, mutta kieltämättä inspiroiduin joskus nauttimaan elämästä riemurinnoin.

Liekö kristillisyyttä vai äidinmaidossa imettyä siveyttä paheksua tämän päivän Aatameita ja Eevoja, Jumalan kuvia yhtä kaikki, hedelmiä syöneitä ja syömättömiä. Nykyajan katekismus, some vaatii ei vain viikunanlehdet, vaan kokonaisen viikunapuun ihmisvartalon peitteeksi.

Mihin häviää kristillinen rakkaus ja suvaitsevaisuus, kun vähäpukeinen Erika Vikman nousee euroviisulavalle? Onko Jumala jotenkin epäonnistunut luomispuuhissaan, kun melko suurella osalla suomalaisia on tarve sanoa naista rumaksi ja vastenmieliseksi, puhutella häntä mitä räävittömimmillä ilmaisuilla, arvostella julkisesti kaikin puolin ulkonäköä ja taiteellista tekemistä, osaamista, intoa, tahtoa, uskallusta, rajatonta rohkeutta.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Onko Jumala jotenkin ruma, onko Luojalla leveä perse, onko Jumala tyhmä tai pitääkö Jumalaa hävetä kaikkien suomalaisten puolesta? Tuota mietin, kun kuuntelen kerta toisensa jälkeen, miten hävytöntä on näyttää viisulavalla ihmisen ihoa.

Lähikolumni Nivala-lehti 5.6.2025 

Kuva: Hannu ja  leipää syövä tekoäly (näkeehän sen käsistä;-)

 

Donald ja Raamatun Jumala

 Donald Trumpissa ja Raamatun Jumalassa on pelottavan paljon samaa: 

- kiitä minua

- pelkää minua

- usko vain minuun

- minä olen ainoa totuus

- minä olen aina oikeassa

- osoita kunnioitusta minulle

- kostan, jos annat aihetta

- en unohda enkä anna anteeksi minua vastaan rikkoneille

- olen suurin

- olen hetero

Onko näillä hahmoilla sitten mitään eroa? Totisesti on ja se on meille onnettomuudeksi. Raamatun Jumala on ihmisen keksimä, omaksi kuvakseen luoma, mutta Donald Trump on oikeasti maailman vaikutusvaltaisin mies. Huh!

Somekielellä saat ystävän

Vitun ääliö.

Mikä vittu sulla on?

Hanki elämä!

Saatanan läski lehmä!

Kusipää on kusipää!

Sydän

En tarvitse kuin

rauhallisen sydämen,

joka tyynnyttää

minut kauniisiin uniin

ja innostaa heräämään.

Ortodoksin hämmennystä

Ortodoksinen kirkko herättää minussa hämmennystä. Minut on kastettu tuohon uskoon ja liitetty seurakuntaan, mutta olen kasvanut ja vanhentunut siitä erilläni aivan kuin tuuli pyyhkii talon seinää, muttei saa sitä heilumaan.

Haistelen tuoksuja, kuuntelen säveliä, katselen kauniita ikoneja ja asusteita, häikäistyn kaikesta kullasta ja kimalluksesta, pitkästyn pyhistä ja kiukustun kirkon asenteesta ihmistä kohtaan.

Oikeistopopulistit haikailevat keskiaikaa ja pelkäävät nykyaikaa. Heille miehet ovat tosimiehiä ja naiset kotihengettäriä, papit poikapuolia, homot hirvitys ja kaikki ihmisten tasa-arvoon liittyvät asiat kauhistuttavat. Nyt ortodoksikirkko pelkää, että nuo äärioikeistolaiset pyrkivät mukaan kirkon arkeen ja juhlaan kuulemaan, miten miespapit julistavat tuhatvuotista sanomaa. Ja taas minä kuulen, kuinka tuuli pyyhkii talon seinää.

Juutalaiset uskovat tuhansia vuosia vanhoihin taruihin ja tahtovat niihin vedoten valloittaa maan ja taivaan. Ortodoksit uskovat samoihin satuihin ja suusta suuhun tuhansia vuosia kulkeneisiin, tuhansin kerroin muuttuneisiin kertomuksiin ja väittävät niiden olevan perinnettä, jota ei voi muuttaa ja johon ei voi puuttua olkoon ihmisen arvo sitten mikä tahansa.

On mukava käydä silloin tällöin kirkossa, mutta rauhoitunko siellä. En väitä kokevani liturgiassa henkistä nousua, ja jokainen jumalanpalvelus herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Mihin Jumala tarvitsee kaikkea sitä seremoniallista meininkiä, perinnettä, kertausta, minulle täysin tuntemattomia pyhimyksiä. Mietin pitkästyvää Jumalaa, joka pakkaa reppunsa ja lähtee kalalle tai ottaa muutaman oluen ja soittaa kitaraansa. Ajatukset kulkevat, mutta en rauhoitu. Ajattelen seuraavaa siirtoa.

Ortodoksikirkon ehtoollinen on vain ortodokseille. Sekin on perinnettä jostakin satojen vuosien takaa ja perustunee johonkin oppiin, kuka voi Jeesuksen ruumiin ja veren nauttia. Kukaan ei ole uskaltanut ehtoollista ehdollistaa. Kukin nauttikoon Vapahtajansa veren ja ruumiin omiensa seurassa.

Jos Raamatussa sanottaisiin, että pystykorvakoira on pyhä rotu, se todeksi uskottaisiin. Mitään muuta rotua ei kunnon kristitty kotiinsa huolisi. Raamatun vanhan testamentin tapahtumat on eletty tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, mutta ensimmäiset kirjalliset merkinnät noista tapahtumista on merkitty ylös parisen sataa vuotta eaa. Pyydän sinua nyt kertomaan vajaan kolmensadan vuoden takaisen Ranskan vallankumouksen tarinan ulkomuistista ja vertaamaan sitä tutkittuun ja kirjoitettuun historiaan. Aika erilainen olisi tuo vallankumous - oletan. Ehkä se olisikin aivan toinen tarina.

Suositussa television viihdeohjelma Putouksessa on leikki, jossa yksi kertoo lyhyen tarinan ja kuusi muuta sitten vuorotellen kertoo saman tarinan uudelleen. Muutaman minuutin aikana alkuperäinen tarina on muuttunut aivan toiseksi. Miten hyvin voimme siis luottaa muutama tuhat vuotta tapahtumien jälkeen ylöskirjattuun asiaan. Olen sitä mieltä, ettei alkuperäisistä tapahtumista ole yhtään mitään jäljellä. Ja nuo tarinat meille tosina kerrotaan.

Olen siis ortodoksi, vauvana kastettu. Käyn varmasti vielä monta kertaa kirkossa viettämässä aikaa ja hiljentymässäkin ja toivottavasti myös rauhoittumassa. Tunnustan kuitenkin, ettei Jumalani ole syntynyt maan päällä eikä taivaissa. Jumalani on syntynyt sydämessä hyväksymään minut omaan sydämeensä ja sydämeeni. Ja sinun.

Mitätön?

Pölyhiukkanen

muisti maailman synnyn,

oli kiertänyt

linnunradan ympäri

laskeutuakseen syliin.

Pölyhiukkanen

muisti maailman synnyn,

oli kiertänyt

linnunradan ympäri

ja laskeutui syliini.

Kuhan nyt

No eikä lopu.

Mulla on hyvät keuhkot

ja astmalääkkeet.

Kevät vähän yskittää

ja kesää se vain rykii.

Happi loppuu

Voisitko nostaa

matalan mielen ylös

kaivon pohjalta?

Happi on loppumassa

ja pää on pinnan alla.

Myrskyä vastaan

Kun myrsky repii

kotkan untuvarintaa,

siipi taipuilee

taistoon tuulta haastamaan

sulka voimaa väristen.

Vetovoima pyöristää ja siksi lätty lihottaa

Maa ei olekaan

littanainen lättynen

eikä lättynen

potkupallon kaltainen.

Vetovoima pyöristää.

Ei lintu lentoon kuolla tahdo

Oletko koskaan

nähnyt linnun kuolevan

siivilleen ilman,

että joku sen tappaa?

Et. Se haluaa lentää.

Juurisade

Kun maa koskettaa

juurillaan taivaankantta,

nousevat versot

juomaan pilvistä vettä

ja nauttimaan sateesta.

Elämä

Hiipuilevana

määräaseman valo

hehkulankaansa

polttaa karrelle. Sulaa

vähitellen sammuksiin.

Punainen kuu

Punaista kuuta

villi suteni ulvoo,

kun kylmä kutoo

harsojaan huurrepuihin

ja turkkiin hilekiilteen.

Naakka

Lennän suu auki

ja hengitän raikasta,

keväistä ilmaa.

Höyhenet kutkuttavat

kurkkua. Naakka maistuu.

Satu karhusta, joka halusi oppia lentämään

Sanomatta lienee selvää, että en kovin paljon pidä huvimetsästyksestä, jossa eläintä kohdellaan kuin savikiekkoa tai pahvista maalitaulua. Jokaisella eläimellä on aivan yhtä ainutlaatuinen elämä kuin meillä ihmisilläkin. 

Syön lihaa. Eli hyväksyn ruuaksi tappamisen. Tappamistahan eläimen ruuaksikin lopettaminen on eikä tee siitä eettisesti yhtään hyväksyttävämpää - eli olen varsin ristiriitainen henkilö. Mutta että mennään metsälle vain tappamisen vuoksi, en ymmärrä enkä hyväksy. Minkä tapat, sen syöt.

Olipa kerran karhu, joka halusi oppia lentämään. Hyvin monena aamuna jo ennen auringonnousua se juoksi metsästä aukealle pellolle, istahti pellon reunaan ja katsoi sen yli kaukana siintävään horisonttiin ja päätti lentää. Se keskittyi, asetteli takajalkansa niin, että sen olisi mahdollisimman hyvä kiihdyttää itsensä vauhtiin. Tassut vinhasti viuhuen se juoksi jonkin matkaa ja hyppäsi ilmaan ja levitti tassunsa levälleen - ja putosi maahan kuin siivetön karhu. Ja aina kuului metsän reunasta ilkeä nauru: "Mehän arvattiin, ettet sinä ikinä opi lentämään. Me arvattiin." Niin huusivat sen sisarukset, niin huusivat jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä. Mutta kun karhu käveli nolona ja murheissaan kotiinsa, äitikarhu lohdutti sitä ja sanoi: "Kyllä sinä vielä jonakin päivänä lennät."

Monta kertaa korjattiin pellolta vilja, kynnettiin, karhittiin, kalkittiin ja kylvettiin taas, mutta karhu ei vaan oppinut lentämään. Satoi lunta sata kertaa, suli, satoi vettä, paistoi aurinko. Mutta karhu ei antanut periksi. "Jonakin päivänä minä lennän."

Pienen kaupungin torin reunassa seisoskeli rehvakas miesjoukko. Keskelle toria oli piirretty suuri H-kirjain ja miehet olivat kerääntyneet sen ympärille. Kaukaa kuului kummallinen läpsytys ja pian ilmestyi taivaalle mustanpuhuva, suuriääninen helikopteri ja laskeutui miesten keskelle. Yksi kerrallaan miehet nousivat laitteeseen ja kun ovi suljettiin, nousi helikopteri siniselle taivaalle, kaarsi ja hävisi vähitellen pienen kaupungin reunametsien ylle.

Karhu seisoi pellon reunassa ja asetteli takajalkansa niin kuin satoja, tuhansia kertoja aiemminkin ja kiihdytti itsensä huimaan vauhtiin ja hyppäsi korkealle ilmaan ja levitti suuret karhuntassunsa.

-PAM! Pläpläpläpläpläpläpläpläp PAM! PAM!

Korkealta taivaalta kuului pauke ja läpsytys, joka voimistui ja voimistui ja pian laskeutui helikopteri keskelle peltoa. Ovi avattiin ja miehet astuivat rehvakkaina ulos. He katsoivat maassa makaavaa karhua, nostivat sen pään ilmaan ja kohottivat sen pehmeää ja paksua ylähuulta. Suuret hampaat irvistivät pelottavasti, mutta henkäystäkään ei karhun keuhkoista enää kuulunut. Se oli kuollut.

Karhun tassut sidottiin yhteen ja yksissä tuumin miehet vetivät karhun helikopteriin, ja kohta nousi metallinen jättihyönteinen takaisin taivaalle kuollut kontio sisuksissaan. Pellon reunassa kyyköttivät sen sisarukset ja jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä ja katsoivat vuoroin toisiaan, vuoroin kauas metsän taakse katoavaa helikopteria.

"Kyllä se vaan sittenkin oppi lentämään. Eipä arvattu."

Vain äitikarhu itki.

Tarinan opetus: Unelmoi. Joku toteuttaa unelmasi aivan varmasti tavalla tai toisella. PAM!

Tarinan toinen opetus: Älä suotta tapa. Ja minkä tapat, sen nälkääsi syöt.

Kolumni Nivala-lehti 8.5.2025 (Pohjautuu aiemmin kirjoittamaani plogikirjoitukseen, mutta tuli ajankohtaiseksi paikallisen vaikuttajan epäillyn metsästysrikkomuksen vuoksi.)

 

Taikatemppuja

Tuo pieni itu

tekee hiljaa ihmettä,

taikatemppuja,

värejä ja tuoksuja -

ja minä sen istutin.

Taikatemppuja

Tuo pieni itu

tekee hiljaa ihmettä,

taikatemppuja,

värejä ja tuoksuja -

ja minä sen myrkytän.

Sydän ja avain

Seitsemän meren

tuolta puolen saapuivat

kauniit prinsessat

mielessään prinssin sydän 

ja aarrearkun avain.

Mahdoton tehtävä

Vastasuudelluin

huulin lupasi prinssi

valloittaa puoli

valtakuntaa, ylikin

merten takaa - veneettä.

Rukous

En puhu paljon.

Saan mahtumaan sanoja

hiljaisuuteenkin,

kun vain ristin käteni

ja annan sydämeni.

Ulle dulle dof

Akateemisin hetkeni ei ole, kun sain kuulla Alfred Nobelin keksineen dynamiitin helpottamaan kallioiden siirtelyä ja tunneleiden tekoa. Ja vaikka voisi kuvitella, että Albert Einsteinin suhteellisuusteorian osittainenkin ymmärtäminen tai edes sen olemassaolon tiedostaminen olisi saanut mieleni kirkastumaan ja henkeni nousemaan aikamatkalle avaruuteen, ulle dulle kiilaa energian ja massan paikanvaihdon edelle. 

Älyllisen olemassaoloni kristallisimmat hetkeni koin jo alle kymmenvuotiaana kansakoululaisena, kun sain tutustua sivistyneisiin konsonantteihin ja maailmanhistorian merkkitapahtumaan ikätoverieni suullisen ilmaisun kautta.

Kansakoulun ensimmäisen luokan opettajani alkoi alusta pitäen laajentaa tajuntaani niin kuin hyvän opettajan kuuluukin. Kirjain kirjaimelta, aakkonen aakkoselta tankkasimme kohti lukemisen ihmeellistä maailmaa. Leikki leikiltä opimme ymmärtämään, etteivät oman naapuruston peuhut olleet maailman ainoita saati kaikkein hienoimpia.

Opettaja pyysi meitä kertomaan, millaisia loruja osasimme. Joku rallatti: ”Ukko istui jäällä viijenkympin päällä. Viiskymppi hukkui, ukko siihen nukkui.” Ja toinen jatkoi: ”Ukko Nooa oli kunnon mies. Kun hän meni hissiin, potkas akkaa tissiin…” Opettaja torui rallattajaa epäsopivasta runoilusta, vaan ei kuitenkaan sen enempää puuttunut  lapsen hokemiseen.

Pari tyttöä nousi ylös ja he asettuivat seisomaan vastakkain.  ”Ulle dulle dof, kinkkelaade kof. Koffelaade kinkkelaade ulle dulle dof.”  Alkoi rokkenrol.  Deet ja äffät sinkoilivat pitkin villasukan hajuista luokkahuonetta. Happamaan reppumaidon hajuun myrskysi raikasta syysilmaa avoimista ikkunoista.  En ollut milloinkaan ennen kuullut niin upeita sanoja, joilla ei ollut mitään muuta merkitystä kuin tunkeutua pään sisään ja sekoittaa pienen pojan aivoja kuin lusikka kaurapuuroa. Viijenkympin päällä istuvat ukot vaipuivat ryskyen syysjäihin ja Ukko Nooat putosivat hisseineen pohjakerrokseen. Ulle dulle ja koffelaade kipinöivät päässäni. Jos olisin siinä hetkessä tiennyt, mitä tarkoittaa sivistys, olisin siltä istumalta alkanut kurkottaa sitä kohti. Aloinkin.

Seuraavan kuurupiilon kuuraajaa halusin etsiä ulle dullen ja koffelaaden voimin, mutta en pihapiirissäni saanut sille kannatusta. Äffät ja deet vaihtuivat syvien rivien konsonantteihin enkä oikein koskaan saanut niihin enää samanlaista, palavaa yhteyttä. Mutta ne eivät kokonaan sammuneet.

Mutta vielä kerran koin ylevän hetken, kun kansakoulun toiselle luokalle sain uuden toverin. Hän muutti kaukaa mystisestä koillisesta ja ilmaisi asioita kirjakielellä. Ja kun tuli laulukokeen aika, hän lauloi kirkkaalla äänellä Oolannin sodasta, kun neljällä sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla. Olin häkellyksissä jo tuosta mystisen tiedon ja historian tuntemuksesta, mutta vielä enemmän häkellyin aivan uusista ja tuntemattomista sanoista, fästingeistä ja fangeista.  Huumaavimman laululyyrisen hetkeni elin, kun säkeistöjen lopussa tuo kirjakielen hallinnut toverini lauloi äffät kuin omansa: sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallalaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Elämäni akateemisimmat hetket mahtuvat kahteen konsonanttiin. Tiedon tunnetasolla en ehkä noita hetkiä ylemmäs ole koskaan noussut – ja hyvä niin. On suloista ymmärtää oma henkinen kyvykkyytensä ja älynsä osamäärä kuin myös hienojen konsonanttien sammumaton taika: ulle dulle dof ja sunfaraa.

Nivala-lehti, vieraskolumni 10.4.2025

Neekerin nimikirjoitus

Pyydän aivan kaikilta anteeksi, että käytän tässä kirjoituksessani neekeri-sanaa. Mutta puolustuksekseni kerron, että kuvaamani tilanne on tapahtunut 60- ja 70-lukujen vaihteessa, kun Suomi ei vielä ollut pudonnut puusta eikä täällä asunut saati näkynyt kovinkaan paljon muita kuin sukuperimältään suomalaisia, leveänenäisiä ja -kasvoisia, lyhytjalkaisia, kankeatukkaisia jörriköitä muualla kuin Sariolan tivolissa. (Anteeksi myös kaikki jörrikät ja Sariolan tivoli.) Sanaa ei siis voi olla käyttämättä ilman, että tarinan ainutlaatuisuus kärsisi. 

Itsevalintakaupat tekivät tuloaan Suomeen ja vähitellen pääkaupunkiseudulta myös maalle ja pikkukyliin. Kun tahtomansa tavaran sai aivan itse ottaa hyllystä ja kuljettaa kauppiaan seuraamatta kassalle, oli se merkkitapaus myös Nivalassa. Sitä kahviteltiin oikein kunnolla ja kansainvälisesti.

Costa Rica -pannu porisi ja väki vaelsi uutta itsepalvelumyymälää ihmettelemään. Kauppias oli varmistanut, että avajaiset saisivat maksimaalisen huomion ja tilannut paikanpäälle vetonaulaksi aivan oikean afrikkalaisen neekerin. Tarina ei kerro, liittyikö vetonaula millään lailla kahviin tai sen väriin, mutta nivalalaisen mentaliteetin tuntien joltinenkin yhteys molempien tummuuteen on kenties ilmassa leijuskellut.

Kumpi hämmensi tätä maakansaa enemmän, myyjätön hyllypaljous vai yönmusta afrikkalainen. Molemmat lienevät aiheuttaneet kummastusta osuuskauppalaisessa pitäjässä, missä uutena ja ennenkokemattomana on koettu paitsi aivan oikea ulkomaalainen myös kauppiaan ilmaiseksi tarjoama kahvi. Oli sentään kyse nautintoaineesta, jolla oli hintansa - kova olikin.

Hitaan arvokkaasti ja kädet taskuissa kierreltiin tavaraa pursuavia hyllyjä, ettei vain kukaan olisi heiluvista käsistä varkaaksi epäillyt. Jotkut rohkeimmat olivat uskaltaneet ottaa ostoskorin ja arkailevasti, verkkaisin liikkein laittoivat tutunmerkkisen sokeripaketin, Sirkkua tai Pulmua, sitä sulavampaa. Mutta kaikista kovimmin katse hakeutui kahvipöytään, jossa musta mies tarjoili maistiaisia. Costa Rica oli aivan eri asia kuin Johanna tai Rosita - ja tarjoilija toista maata.

Neekerille ei sanottu sanaakaan, kun ei osattu. Kahvi juotiin kaikessa hiljaisuudessa ja hävittiin hyllyjen taakse kuuman kahvin polttamaa kieltä vilvoittelemaan. Joku sentään lähestyi mustaa miestä, antoi tälle Klubi-askin ja kynän ja sanattomin elkein pyysi miestä kirjoittamaan.

Kotona kerrottiin, mitä oli kirkolla koettu. Vähän epäiltiin, oliko sellainen kauppa tullut aivan jäädäkseen, vai kokeiluksiko jäisi. Suurimman huomion oli kuitenkin saanut neekeri. Muuan mies kaivoi kotiin tultuaan taskustaan tupakkalaatikon ja hitaasti kopsutteli sitä vasten pöytää. Lapset ja naiset kerääntyivät pöydän ympärille. Jännitys oli haisteltavissa kuin sipuliteemakkara vahapaperissa.

- Mullon neekerin nimikiriotus.

Perhosen siipi

Perhosen siipi

on kasvanut vahvaksi

ja voimakkaaksi

tuulta vasten lentämään,

mutta ei lyötäväksi.

Ihmistä varten

Ihmistä varten

ei kasva yhtään mikään.

Eivät maan kasvit,

eivät kalat meressä,

eivät linnut taivaalla.

Muisti

Siemenen muisti

katsoo kauas nuoruuteen

aina keväisin.

Mutta kun verso nousee,

palaa mieleen kukkanen.

Kesään

Leivosen verran

pitää kesään kulkea.

Vai peipposenko?

Pääskysestä melkein voin

jo haistaa koivun lehden.

Joulu

Susi söi sikaa,

kantoi pekonin pöytään,

maistoi kinkkua.

Kylläisenä turkkiaan

nuoli ja tuumi:"Joulu."

On se

Susi sikaa söi,

pekonin pöytään kantoi,

kinkkua maistoi.

Kylläisenä turkkiaan

nuoli ja tuumi:"On se."

Pelko on viholliseni

Kun minä pelkään,

pahin painajaiseni,

kummitukseni

repii auki haavaani

vahvoilla kynsilläni.

Ensipuraisu

Kun soraherneet

pyörivät kumin alla

ja pöly nousee

asfaltista, on kevät

ja kone hieroo miestä.

Kiurun laulu

Kuun kiuru laulais,

jos se vain suinkin osais,

mielen riemusta.

Vaan eipä kiuru taida

minun ääntäni peittää.

Sanassa on voimaa!

Minun kuuden robotin navettani mahtuu laminoidulle työpöydälle, reppuni sivutaskuun ja älypuhelimeeni. Minun kaivinkoneeni ei vie yhtään tuon enempää tilaa eikä sen tela katkea koskaan, ei kulu kauha kaivaessa eikä vuoda hydrauliletku kesken työpäivän. Minun työstökoneeni lyö rautaan reikää korvieni välissä eikä sitä tarvitse pultata kiinni betonilattiaan.

Sanassa on voimaa. Sano se! Tuota ajatusta olen viljellyt kuin farmari kauraa, ruokkinut kuin maitotilallinen lypsäviään. Näinä viime kuukausina, viime viikkoina ja viime päivinä olen tuon ajatukseni saanut nähdä konkretiana, kun valtioiden päämiehet miekkailevat sanan säilällä ja heiluttelevat tavujen tapparoita ilma sanoista sakeana. On uhattu erota Natosta, on nimitelty kollegoita diktaattoreiksi, on uhattu vallata vieraita maita. Ja on vedetty sana sanasta hernettä nenään.

Sana ja kuva ovat olleet minun leipäni kääre. Suuresta armosta minun ei ole tarvinnut nousta aamulla rämpimään sohjoiseen metsään kaatamaan puuta jonkun toisen selluttavaksi. Samasta armosta olen saanut liian vähän järkeä ja tarmoa, ettei minun ole tarvinnut rakentaa kuuden robotin navettaa sadoille lehmille. Lypsylehmäni ja yhden lehmän robottini on sekin korvieni välissä ja käynnistyy sängystä nousematta, jos on käynnistyäkseen. Ja jos ei käynnisty, lehmäni utareet eivät täyty ääriään myöten, vaan ruokkivat minua pitkin päivää hellästi uutta ajatusta hiertäen ja hioen.

Sanassa on ollut voimaa myös pöydän toisella puolella. Joskus olen antanut itseni kuulla moitteita, miten ihmisiä häiritään monenlaisilla viesteillä korvien kuulla, silmien nähdä ja käsin kosketella postilaatikon pohjalta roskakoriin. Mutta niin me ihmiset teemme. Arvostelemme kuka kenenkin ammattia tai ammattitaitoa. Kun katson ammattilaisten pelaamaa jääkiekkoa, en voi olla huomauttelematta metri kaupalla maalin ohi ammuttuja laukaisuja ja laukaisijaa. Vertaan tuota pelaajaa hammaslääkäriin, joka poraa potilasta polveen, vaikka hammasta pitäisi paikata.

Kun puhun armosta olla joutumatta tekemään jotakin itselleni vaikeaa, se on minun armoni. Jollekin toiselle armo on aivan toinen asia. Kovin moni ihminen ei jaksa istua kahdeksaa tuntia tekemättä mitään, niin kuin minulle on joskus sanottu. Kun sormet liikkuvat ja muodostavat sanoja ja sanoista ajatuksia, ei ruumis rasitu, ei sukka kastu eikä hiki valu. Mutta työtä se on siitä huolimatta – työtä, jota arvostan ja josta olen iloinen ja onnellinen.

Kovin moni työ ei ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen ole kovinkaan tärkeää, tai sitten se onkin jopa korvaamatonta. Kukin päättäköön sen omassa mielessään aivan kuin sen arvostuksenkin. Itselleni on tullut joskus ajatus päähän laittaa omaan postilaatikkoon teksti: ”EI MAINOKSIA. Teen ne ite!”

 

Nivala-lehti, lähikolumni 13.3.2025

Ennen pimeää

Ennen pimeää

tahtoo hyvä haltia

astua sisään

kuolleeseen sydämeesi,

säikyttää sen sykkimään.

Miekka selässä

Aamuöisin se

perkele tunkee selkään

viiltävän miekan,

nitkuttaa luitten väliin

eikä osaa lopettaa.

Se kasvaa vaan

Kun raskas jalka

polkee pientä versoa,

ei se menetä

uskoaan, ei toivoaan,

vaan kasvaa. Se kasvaa vaan.

Musta planeetta

Seitsemän kertaa

ihminen kieltää kaiken

ennenkuin uskoo

maailmansa muuttuvan

mustaksi planeetaksi.

Valvoja

Vaan tuo mustista

mustin tukkii unen tien,

kääntää pientareet

pystyyn kulkijan eteen

eikä väistä tuumaakaan.

Uneensilittäjä

Seitsemäs sini,

taivaan väreistä kaunein,

se kaikkein tummin 

ja illasta hiljaisin

silittää minut uneen.

Merihirviö

Meksikonlahden 

merihirviö aukoi

suurta suutansa.

Vaan niin hukkui mokoma,

kun nielaisi pyrstönsä.

Ihmi

"Hei sinä ihmi."

"Nen sinä kai tarkoitit?

Ihminen." "No en.

Säälin sinua raukkaa -

Jumalastako? Höpsis."

Rintamalla

Siskosi tahtoo

hyväillä veljeäni,

puristaa kädet

tiukasti ympärilleen,

antaa lämmön virrata.

Höyhen

Höyhen hivelee

selkää laskeutuessaan

hiljaa koskemaan

kuolemaantuomittujen

revittyjä arpia.

Putoava vai pudonnut

Pilvi pudotti

kivikasan selkääni.

Jumala kysyi:

"Koskeeko putoava

enemmän kuin pudonnut?"

Jeesuksen karitsa (pässi)

Voi rakas lapsi.

Lampaan saa vain sellainen,

jonka huulilla

Jumalan sanat soivat

ja virret helisevät.

Jopas naurattaakin

Naurattaapa niin, 

että napa ratkeaa.

Vuotavat silmät

hersyen kyyneleitä.

Sitä se ilo teettää.

Elämä itkettää

En minä itke

surua tai kaipuuta,

en iloakaan.

Mutta siksipä itken,

kun elämä itkettää.

Pakkasusva

Punerva huntu

häilyen ui kinosten

yllä ja hiljaa

hiipuu tummien puiden

naavapeittoisiin oksiin.

Köyhän osa

Keltainen kuu kuin

kultainen seinälamppu

rikkaiden pihaa 

valaisee. Vaan köyhälle

riittää musta varjo vain.

Itku uskosta ja mammonasta

Lapsen muisti on elämän mittainen. Meidän suloinen somemme kuhisee raskaiden lapsuusmuistojen katkeroittamia kommentteja. Jätän somen rauhaan, ja nyt siirrän vihdoinkin koko elämäni ajan kantamani katkeruuden painettuun lehteen. Ehkä sinä kestät sen lukea kuin ihmisoletettu, vaikka se raastavaa onkin.

Olin kuuden vuoden ikäinen. Naapurustossani kasvoi paljon sekä minua nuorempia, samanikäisiä ja vanhempia lapsia, lapsia kaikki tyynni. Me alle kouluikäiset opimme vanhemmilta lapsilta yhtä jos toista niin hyvässä kuin pahassa. Ja kaiken pohjalla oli lapsen horjumaton usko niin olevaan kuin olemattomaan.

Jotkut lapset kävivät joka pyhä pyhäkoulussa. Ihmettelin, miten pyhänä voidaan käydä koulua. Mutta kun näin lasten tuliaiset pyhäkoulun jälkeen, halusin ehdottomasti mukaan hakemaan oman Jeesukseni liimalampaineen. Nämä pyhäkoulukaverit nuolivat paperilampaiden liimapuolen ja taputtelivat valkoiset, kauniin villaturkkiset karitsat aaneloseen Jeesus-tauluun kuka mitenkin: osa jalkoihin määkimään, osa kauemmas niitylle, kun helmoihin ei enää mahtunut. Himoitsin tuota Jeesusta ja hänen karitsojaan. Niinpä päätin uskaltaa seuraavana pyhänä lammasjahtiin ja oman Jeesuksen pyyntiin.

Istuimme pyhäkoulun penkissä ja joku aikuinen pyysi lapsia kertomaan, mitä edellisviikon virressä oli veisattu. Olin evakkojen lapsi, ortodoksi eikä meillä virsiä osattu saati veisattu. En siis ollut ollenkaan tietoinen virren sisällöstä enkä edes tiennyt, mikä virsi on. Semmoinen sitten taas veisattiin enkä saattanut lauluun yhtyä, kun en virttä osannut saati sitä koskaan kuullut. Palkinnoksi virsitaituruudesta jaettiin liimalampaita, mutta minä en saanut ensimmäistäkään puhumattakaan, että minulle olisi annettu Jeesus. Ei tullut Jeesusta eikä hänen karitsaansa ja tuosta tapahtumasta kannan elinikäistä traumaa eikä se helpota.

Joku saattaa vielä muistaa, mikä oli lovikko. Lovikossa oli viisi-, kymmen-, kaksikymmen-, viiskymmenpennisten ja ehkä myös markan kokoinen lovi, johon saattoi työntää kolikon ja näin kerätä sievoisen summan muoviseen rasiaan joko säästettäväksi tai kinuskeihin tuhlattavaksi. Kansallis-Osake-Pankki jakoi noita lovikoita rahansa säästäville lapsille. Lovikko oli hienointa tekniikkaa, mitä tiesin. Unelmoin siitä. Himoitsin sitä.

Monen monituisen unelmoidun yön jälkeen nousin arasti pankin portaat ylös, avasin suuren ja raskaan oven ja astuin pankkitiskin eteen. ”Onko teillä lovikoita?” Minulle vastattiin: ”On.” Ilostuin. Olin niin lähellä unelmani täyttymistä. Kohta minulla olisi kauniin värinen lovikko, johon voisin kerätä kokonaisen omaisuuden. ”Saisinko minä semmoisen?” Pankkivirkailija, tuikea nainen katsoi minua, pientä ja arkaa poikaa ja sanoi: ”Ei niitä kaikille anneta.”

Olen lukenut ahvenanmaalaisen liikemiehen, Anders Wiklöfin tarinan. Hän halusi perustaa autokaupan ja meni pankista kysymään lainaa, muttei sitä saanut. Katkerana hän istuutui pankin portaille ja itki. ”Jonakin päivänä minä ostan koko pankin.” Niin hän pyhästi lupasi – ja niin hän osti. Katkerana poistuin minäkin KOPista ja itkin.  Mutta vaikka en olekaan rikastunut pankkia ostamaan, sentään vielä elän. KOP on kuollut.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 13.2.2025 

Armoton

Armoton on tuo

heiluva ihmismieli.

Tänään iloitsee

kuumasta kyyneleestä,

huomenna kaivaa hautaa.

Oodi auringolle

Kai auttajan voi

löytää kiviseinänkin

sisältä, mutta

ei parempaa hoitajaa

kuin sinä, aurinkoni.

Ahtojäissä

Syystuuli nostaa

laineen meren aalloksi,

kunnes koillinen

jähmettää ahtojäisen

ajatuksen hengiltä.

Valkoinen ja musta

Valkea hohtaa

elämän jatkamisen,

halun väriä,

musta peittää kiihkeän

intohimon pimeään.

Laveerausta

Helmiäispilvet

kutkuttavat silmiä,

laveerailevat

liukuvia värejä

lakeen kuin öljy veteen.

GAZA

Kiviröykkiöt

peittävät alleen ruumiit,

joissa vieläkin

asuu rakkauden muisto,

väkevän vihan muisto.

MAGA GAZA

Gazan ihana,

ilmiömäinen ranta.

Kaikki on hyvää

ja siellä voisi tehdä

kauniita asioita.

Ilovaloa

Tulet palavat

taivaan ilovaloina

ja loimottavat

läpikuultavina kuin

porttolan punalyhdyt.

Uskomaton uskonnoton

Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. Tai ei se ehkä ole. Kenties se onkin jokin muu päivä vuodesta, mutta ihmiskunta on yhdessä päättänyt juhlia Jeesus-lasta joulukuun 25. päivä niiltä osin kuin ihmiskunta on kristillinen. Muu osa ihmisistä viis välittää koko joulusta. He saattavat jopa pahoittaa mielensä, kun jo lokakuussa aletaan laulaa jouluun ja Jeesuksen syntymään kuuluvia lauluja. Heidän mieltään joulu ja Jeesus ärsyttävät, mutta jouluun liittyvät vapaapäivät eivät ehkä niinkään. Saahan niiltä jopa tupla- tai kenties triplapalkkaa, jos töihin on pakko tai viitsii mennä. Tonttulaulut eivät ärsytä, kun niissä lauletaan vain haltioista ja menninkäisistä tai muista velhoista.

Minäkin aloin miettiä, rupeaisinko uskonnottomaksi ja nauttisin sen tuomista uskonnottomuuseduista. Rupesin. Tänä vuonna siitä onkin varsin paljon hyötyä, kun kristillisiä vapaapäiviä on muhevasti. Kuudes päivä tammikuuta oli loppiainen, joka juhlistaa Jumalan syntymistä Jeesuksena Kristuksena. Huhtikuussa vietetään pääsiäistä ja pitkäperjantaita ja seuraavana maanantaina toista pääsiäispäivää, vapaapäiviä molemmat. Toukokuussa ollaan vapaalla helatorstaina, kun Jeesus nousee taivaaseen.

Kesä ja syksy onkin ankeampaa olla uskonnoton, kun varsinaisia uskontovapaita ei ole ennen joulua. Mutta jouluna saa uskonnoton löhöillä kristikansan siivellä koko jouluviikon keskiviikosta perjantaihin. Jos en aukaise radiota tai katso televisiota lokakuusta loppuvuoteen, ei minun uskonnottomuuttani häiritse mikään – niin uskon.

Syksyllä ajattelin lähteä lomalle. Katselin karttaa. Intia voisi olla oikein mukava, kun siellä on niin paljon minua köyhempiä ihmisiä ja saatan siellä tuntea itseni rikkaaksi. Minua ei vaivaisi luterilainen omatunto tippaakaan, kun olen etäännyttänyt itseni mokomasta kristillisestä jeesustelusta. Mutta voi pahus. Intialaiset ovat hinduja melkein kaikki. On siellä toki muslimeja ja kristittyjä ja sikhejä ja muita. Uskonnottomia on vain pari prosenttia väestä eli siltäkin osin olisin lukuisille uskonnoille altistuvaa vähemmistöä. Yli 900 miljoonaa hindua saattaisivat altistaa minut gurun opille ja joogan saloihin. Tai saattaisin törmätä kadulla pyhään lehmään.

Turkki olisi oivallinen matkakohde, vaikka se estikin meitä kaikin keinoin liittymästä Natoon. Voisin matkustaa Marmariksen rannoille tai Antalyaan ja nauttia siellä lämmöstä ja ystävällisistä ihmisistä. Mutta voi hemmetti. Yli 90 prosenttia turkkilaisista on muslimeja. Ja muslimeilla on ne moskeijat ja moskeijoissa minareetit. Viisi kertaa päivässä minun olisi pakko kuunnella rukouskutsu enkä sitä karkuun pääsisi kuin syvälle meriveteen. Enkä niin kovasti tykkää uimisesta varsinkaan aamuvarhain.

Taidan jäädä Suomeen koko syksyksi. Kuuntelen itsenäisyyspäivänä Sibeliuksen Finlandian. Mietin vain niitä, jotka eivät usko, että Sibelius on hyvä säveltäjä. Heidän on kuitenkin pakko kuunnella monin eri sovituksin esitettyä Finlandiaa koko joulukuun alku. Pakoon ei pääse muualle kuin Ruotsiin. Tai Intiaan tai Turkkiin, jos ei ole hengellisiä tai aatteellisia esteitä.

Narrasin. Yritin tosissani olla uskonnoton, mutta ei se minulta onnistu. Oikeasti olen multiuskovainen. Uskon maailman rauhaan, lottoon, Temuun, kaikkiin maailman jumaliin, omaan Jumalaani, Yleen ja maikkariin ja talviurheiluunkin, vaikkeivät suomalaiset mäkimiehet enää pärjääkään. Postiinkin uskon, vaikka tuo usko on usein lujilla ja kirjeet karkuteillä. Ja uskon siihenkin, että kirkossa leviää paitsi Jumalan sana, myös yskä. Kuuntele vaikka. Kirkossa yskittää aina.

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 15.1.2025

Nälkä

Nälkä pakottaa 

syömään sammakon reidet,

nylkemään käärmeet,

nuolemaan lattiankin,

jotta henki liikkuisi.

Sormus

Kun talvisella

tiellä kohtaan auringon

kultaisen kehrän,

kuorin siitä sormeeni

kalliin kihlasormuksen.

Luovuta tai kiipeä

Vuoren seinämä

on kuin mieltä kiehtovan,

merkityksekkään

lauseen ajatusviiva -

luovuta tai kiipeä.

Yli on kiivettävä

Vuoren seinämä

on kuin mieltä kiehtovan,

merkityksekkään

lauseen ajatusviiva -

yli on kiivettävä.

Tuskin suljetaan

Värit vuotavat

taivaan kannen välistä

sateenkaareksi

ja helmiäispilviksi.

Kantta tuskin suljetaan.

Voi turhuuden turhuus

Jos mitään muuta

tekemistä en keksi,

kapuan männyn

latvaan keräämään kävyn

tai kaksi. Ja laskeudun.

Sydämeni soi

Sydämeni soi

kuin täyteen puhallettu

säkkipilli voi

lampaannahkaisen pussin

puristelusta soida.

Orja

Omistamatta,

kahleisiin laittamatta

sinun orjasi

nostaa kätensä ylös

ja paljastaa ranteensa.

Etelämeren ihmissyöjä

Kävelin aamukahville tutun kuppilan nurkkapöytään ja istuskelin aatoksissani, tavallisissa arkimurheissani, kun lumi oli taas sulanut ja saattanut tiet rapakolle ja paksumman lumen paikoissa peilijäälle. Ei riittänyt auton terävissäkään nastoissa pito saati espanjalaisten talvikenkien solumuovipohjissa kitka. Kyllä semmoinen harmitti. Ja pimeäkin oli kuin – sanonko missä. No en sano, mutta siellä kumminkin.

 

Virkisti kuitenkin kovin, kun pitkästä aikaa tapasin jo kauan aikaa Etelämeren saaressa ihmissyöjien keskuudessa asuneen vanhan tuttavani, harmaapartaisen, mutta hyvin leveäharteisen miehen. Mies kertoi oppineensa vuosien saatossa ja haaksirikkoutuneiden ruokailuperinteitä seuranneena saarelaisten tavoille niin ilossa kuin surussa, kiihkossa kuin kärsimyksessä. Niinpä sitten kysyin häneltä jo pitkään mieltäni vaivannutta asiaa.

- Miten ihminen käyttäytyy, kun se laitetaan pataan kiehumaan?

Mies oli hetkisen vaiti kuin palaten hissuksiin Etelämeren saarelle soppakulhon ääreen.
- No se vähän riippuu tilanteesta ja vuodenajasta. Mutta minäpäs kerron sinulle mielenkiintoisen asian. Viime talvi oli meillä Etelämerellä hyvin kylmä, vaikkei sitä kovin moni todeksi usko. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta niin, että kaislauikkarit jäätyivät ja iloinen kilinä soliskeli pitkin saarta. Mutta siihenpä ne ilot sitten jäivätkin. Rannassa oli vesi hileillä eikä oikein tarennut pesullekaan mennä saati uimaan uskaltaa. Mutta ihmisiä silti syötiin, kun kerran ihmissyöjiä ollaan.

Tuttava piti pienen tauon kuin olisi tuumannut asioita. Pureskeli punaleimaista viineriä huolellisesti ja makuja erotellen, vähän kovettunutta hilloa kielen päällä maistellen ja tapahtumia muistellen.

- Kolmasosa elämästä on kohtuullisen leppoisaa, toinen kolmasosa on joutavaa ja se viimeinen kolmannes meneekin surressa vähäpätöisiä, melko vähäpätöisiä ja...hm...joissakin tapauksissa kovin murheellisiakin asioita. Aivan sama se on padassa. Kun joskus saamme oikein mukavan ihmisen syötäväksemme, on meillä aikaa kaksi kolmasosaa rupatella hänen kanssaan niitä ja näitä. Viimeinen kolmannes odotellaan kuola suusta valuen ruokavieraan kypsymistä.

 

- Mutta viime talvena kaikki oli toisin. Vesi oli jäistä ja kun siihen asetteli ihmisen porisemaan, aluksi oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Kohta vesi lämpeni ja elo kävi hauskaksi ja kertoili siinä avoimempi ihminen hauskojakin tarinoita lämpimikseen. Vaan kohtapa jo vesi kuumeni siihen pisteeseen, että loppui nauru ja höpötys ja alkoi se vihoviimeinen valitus. Aivan se on kuin täällä teidän kahvilassa - eipä sen kummempaa.

Niin lähti vanha tuttavani takaisin Etelämerelle onnellisten ihmissyöjien saarelle ja jätti minut pöytään yksin miettimään. Matemaattista on ihmisen elo niin padassa kuin padan ulkopuolellakin. Kolmasosa palellaan, kolmasosa lämmitellään ja kolmasosa paistutaan monenlaisessa murheessa. Miten tasasivuisia nuo kolmiot ovat, riippuu vain vähän ihmisestä ja aika paljon monesta muusta. Näin se on.

 

Nivala-lehti, lähikolumni 13.12.2024