Sanassa on voimaa!

Minun kuuden robotin navettani mahtuu laminoidulle työpöydälle, reppuni sivutaskuun ja älypuhelimeeni. Minun kaivinkoneeni ei vie yhtään tuon enempää tilaa eikä sen tela katkea koskaan, ei kulu kauha kaivaessa eikä vuoda hydrauliletku kesken työpäivän. Minun työstökoneeni lyö rautaan reikää korvieni välissä eikä sitä tarvitse pultata kiinni betonilattiaan.

Sanassa on voimaa. Sano se! Tuota ajatusta olen viljellyt kuin farmari kauraa, ruokkinut kuin maitotilallinen lypsäviään. Näinä viime kuukausina, viime viikkoina ja viime päivinä olen tuon ajatukseni saanut nähdä konkretiana, kun valtioiden päämiehet miekkailevat sanan säilällä ja heiluttelevat tavujen tapparoita ilma sanoista sakeana. On uhattu erota Natosta, on nimitelty kollegoita diktaattoreiksi, on uhattu vallata vieraita maita. Ja on vedetty sana sanasta hernettä nenään.

Sana ja kuva ovat olleet minun leipäni kääre. Suuresta armosta minun ei ole tarvinnut nousta aamulla rämpimään sohjoiseen metsään kaatamaan puuta jonkun toisen selluttavaksi. Samasta armosta olen saanut liian vähän järkeä ja tarmoa, ettei minun ole tarvinnut rakentaa kuuden robotin navettaa sadoille lehmille. Lypsylehmäni ja yhden lehmän robottini on sekin korvieni välissä ja käynnistyy sängystä nousematta, jos on käynnistyäkseen. Ja jos ei käynnisty, lehmäni utareet eivät täyty ääriään myöten, vaan ruokkivat minua pitkin päivää hellästi uutta ajatusta hiertäen ja hioen.

Sanassa on ollut voimaa myös pöydän toisella puolella. Joskus olen antanut itseni kuulla moitteita, miten ihmisiä häiritään monenlaisilla viesteillä korvien kuulla, silmien nähdä ja käsin kosketella postilaatikon pohjalta roskakoriin. Mutta niin me ihmiset teemme. Arvostelemme kuka kenenkin ammattia tai ammattitaitoa. Kun katson ammattilaisten pelaamaa jääkiekkoa, en voi olla huomauttelematta metri kaupalla maalin ohi ammuttuja laukaisuja ja laukaisijaa. Vertaan tuota pelaajaa hammaslääkäriin, joka poraa potilasta polveen, vaikka hammasta pitäisi paikata.

Kun puhun armosta olla joutumatta tekemään jotakin itselleni vaikeaa, se on minun armoni. Jollekin toiselle armo on aivan toinen asia. Kovin moni ihminen ei jaksa istua kahdeksaa tuntia tekemättä mitään, niin kuin minulle on joskus sanottu. Kun sormet liikkuvat ja muodostavat sanoja ja sanoista ajatuksia, ei ruumis rasitu, ei sukka kastu eikä hiki valu. Mutta työtä se on siitä huolimatta – työtä, jota arvostan ja josta olen iloinen ja onnellinen.

Kovin moni työ ei ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen ole kovinkaan tärkeää, tai sitten se onkin jopa korvaamatonta. Kukin päättäköön sen omassa mielessään aivan kuin sen arvostuksenkin. Itselleni on tullut joskus ajatus päähän laittaa omaan postilaatikkoon teksti: ”EI MAINOKSIA. Teen ne ite!”

 

Nivala-lehti, lähikolumni 13.3.2025