Itku uskosta ja mammonasta

Lapsen muisti on elämän mittainen. Meidän suloinen somemme kuhisee raskaiden lapsuusmuistojen katkeroittamia kommentteja. Jätän somen rauhaan, ja nyt siirrän vihdoinkin koko elämäni ajan kantamani katkeruuden painettuun lehteen. Ehkä sinä kestät sen lukea kuin ihmisoletettu, vaikka se raastavaa onkin.

Olin kuuden vuoden ikäinen. Naapurustossani kasvoi paljon sekä minua nuorempia, samanikäisiä ja vanhempia lapsia, lapsia kaikki tyynni. Me alle kouluikäiset opimme vanhemmilta lapsilta yhtä jos toista niin hyvässä kuin pahassa. Ja kaiken pohjalla oli lapsen horjumaton usko niin olevaan kuin olemattomaan.

Jotkut lapset kävivät joka pyhä pyhäkoulussa. Ihmettelin, miten pyhänä voidaan käydä koulua. Mutta kun näin lasten tuliaiset pyhäkoulun jälkeen, halusin ehdottomasti mukaan hakemaan oman Jeesukseni liimalampaineen. Nämä pyhäkoulukaverit nuolivat paperilampaiden liimapuolen ja taputtelivat valkoiset, kauniin villaturkkiset karitsat aaneloseen Jeesus-tauluun kuka mitenkin: osa jalkoihin määkimään, osa kauemmas niitylle, kun helmoihin ei enää mahtunut. Himoitsin tuota Jeesusta ja hänen karitsojaan. Niinpä päätin uskaltaa seuraavana pyhänä lammasjahtiin ja oman Jeesuksen pyyntiin.

Istuimme pyhäkoulun penkissä ja joku aikuinen pyysi lapsia kertomaan, mitä edellisviikon virressä oli veisattu. Olin evakkojen lapsi, ortodoksi eikä meillä virsiä osattu saati veisattu. En siis ollut ollenkaan tietoinen virren sisällöstä enkä edes tiennyt, mikä virsi on. Semmoinen sitten taas veisattiin enkä saattanut lauluun yhtyä, kun en virttä osannut saati sitä koskaan kuullut. Palkinnoksi virsitaituruudesta jaettiin liimalampaita, mutta minä en saanut ensimmäistäkään puhumattakaan, että minulle olisi annettu Jeesus. Ei tullut Jeesusta eikä hänen karitsaansa ja tuosta tapahtumasta kannan elinikäistä traumaa eikä se helpota.

Joku saattaa vielä muistaa, mikä oli lovikko. Lovikossa oli viisi-, kymmen-, kaksikymmen-, viiskymmenpennisten ja ehkä myös markan kokoinen lovi, johon saattoi työntää kolikon ja näin kerätä sievoisen summan muoviseen rasiaan joko säästettäväksi tai kinuskeihin tuhlattavaksi. Kansallis-Osake-Pankki jakoi noita lovikoita rahansa säästäville lapsille. Lovikko oli hienointa tekniikkaa, mitä tiesin. Unelmoin siitä. Himoitsin sitä.

Monen monituisen unelmoidun yön jälkeen nousin arasti pankin portaat ylös, avasin suuren ja raskaan oven ja astuin pankkitiskin eteen. ”Onko teillä lovikoita?” Minulle vastattiin: ”On.” Ilostuin. Olin niin lähellä unelmani täyttymistä. Kohta minulla olisi kauniin värinen lovikko, johon voisin kerätä kokonaisen omaisuuden. ”Saisinko minä semmoisen?” Pankkivirkailija, tuikea nainen katsoi minua, pientä ja arkaa poikaa ja sanoi: ”Ei niitä kaikille anneta.”

Olen lukenut ahvenanmaalaisen liikemiehen, Anders Wiklöfin tarinan. Hän halusi perustaa autokaupan ja meni pankista kysymään lainaa, muttei sitä saanut. Katkerana hän istuutui pankin portaille ja itki. ”Jonakin päivänä minä ostan koko pankin.” Niin hän pyhästi lupasi – ja niin hän osti. Katkerana poistuin minäkin KOPista ja itkin.  Mutta vaikka en olekaan rikastunut pankkia ostamaan, sentään vielä elän. KOP on kuollut.

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, lähikolumni 13.2.2025