Satu karhusta, joka halusi oppia lentämään

Sanomatta lienee selvää, että en kovin paljon pidä huvimetsästyksestä, jossa eläintä kohdellaan kuin savikiekkoa tai pahvista maalitaulua. Jokaisella eläimellä on aivan yhtä ainutlaatuinen elämä kuin meillä ihmisilläkin. 

Syön lihaa. Eli hyväksyn ruuaksi tappamisen. Tappamistahan eläimen ruuaksikin lopettaminen on eikä tee siitä eettisesti yhtään hyväksyttävämpää - eli olen varsin ristiriitainen henkilö. Mutta että mennään metsälle vain tappamisen vuoksi, en ymmärrä enkä hyväksy. Minkä tapat, sen syöt.

Olipa kerran karhu, joka halusi oppia lentämään. Hyvin monena aamuna jo ennen auringonnousua se juoksi metsästä aukealle pellolle, istahti pellon reunaan ja katsoi sen yli kaukana siintävään horisonttiin ja päätti lentää. Se keskittyi, asetteli takajalkansa niin, että sen olisi mahdollisimman hyvä kiihdyttää itsensä vauhtiin. Tassut vinhasti viuhuen se juoksi jonkin matkaa ja hyppäsi ilmaan ja levitti tassunsa levälleen - ja putosi maahan kuin siivetön karhu. Ja aina kuului metsän reunasta ilkeä nauru: "Mehän arvattiin, ettet sinä ikinä opi lentämään. Me arvattiin." Niin huusivat sen sisarukset, niin huusivat jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä. Mutta kun karhu käveli nolona ja murheissaan kotiinsa, äitikarhu lohdutti sitä ja sanoi: "Kyllä sinä vielä jonakin päivänä lennät."

Monta kertaa korjattiin pellolta vilja, kynnettiin, karhittiin, kalkittiin ja kylvettiin taas, mutta karhu ei vaan oppinut lentämään. Satoi lunta sata kertaa, suli, satoi vettä, paistoi aurinko. Mutta karhu ei antanut periksi. "Jonakin päivänä minä lennän."

Pienen kaupungin torin reunassa seisoskeli rehvakas miesjoukko. Keskelle toria oli piirretty suuri H-kirjain ja miehet olivat kerääntyneet sen ympärille. Kaukaa kuului kummallinen läpsytys ja pian ilmestyi taivaalle mustanpuhuva, suuriääninen helikopteri ja laskeutui miesten keskelle. Yksi kerrallaan miehet nousivat laitteeseen ja kun ovi suljettiin, nousi helikopteri siniselle taivaalle, kaarsi ja hävisi vähitellen pienen kaupungin reunametsien ylle.

Karhu seisoi pellon reunassa ja asetteli takajalkansa niin kuin satoja, tuhansia kertoja aiemminkin ja kiihdytti itsensä huimaan vauhtiin ja hyppäsi korkealle ilmaan ja levitti suuret karhuntassunsa.

-PAM! Pläpläpläpläpläpläpläpläp PAM! PAM!

Korkealta taivaalta kuului pauke ja läpsytys, joka voimistui ja voimistui ja pian laskeutui helikopteri keskelle peltoa. Ovi avattiin ja miehet astuivat rehvakkaina ulos. He katsoivat maassa makaavaa karhua, nostivat sen pään ilmaan ja kohottivat sen pehmeää ja paksua ylähuulta. Suuret hampaat irvistivät pelottavasti, mutta henkäystäkään ei karhun keuhkoista enää kuulunut. Se oli kuollut.

Karhun tassut sidottiin yhteen ja yksissä tuumin miehet vetivät karhun helikopteriin, ja kohta nousi metallinen jättihyönteinen takaisin taivaalle kuollut kontio sisuksissaan. Pellon reunassa kyyköttivät sen sisarukset ja jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä ja katsoivat vuoroin toisiaan, vuoroin kauas metsän taakse katoavaa helikopteria.

"Kyllä se vaan sittenkin oppi lentämään. Eipä arvattu."

Vain äitikarhu itki.

Tarinan opetus: Unelmoi. Joku toteuttaa unelmasi aivan varmasti tavalla tai toisella. PAM!

Tarinan toinen opetus: Älä suotta tapa. Ja minkä tapat, sen nälkääsi syöt.

Kolumni Nivala-lehti 8.5.2025 (Pohjautuu aiemmin kirjoittamaani plogikirjoitukseen, mutta tuli ajankohtaiseksi paikallisen vaikuttajan epäillyn metsästysrikkomuksen vuoksi.)