Ulle dulle dof

Akateemisin hetkeni ei ole, kun sain kuulla Alfred Nobelin keksineen dynamiitin helpottamaan kallioiden siirtelyä ja tunneleiden tekoa. Ja vaikka voisi kuvitella, että Albert Einsteinin suhteellisuusteorian osittainenkin ymmärtäminen tai edes sen olemassaolon tiedostaminen olisi saanut mieleni kirkastumaan ja henkeni nousemaan aikamatkalle avaruuteen, ulle dulle kiilaa energian ja massan paikanvaihdon edelle. 

Älyllisen olemassaoloni kristallisimmat hetkeni koin jo alle kymmenvuotiaana kansakoululaisena, kun sain tutustua sivistyneisiin konsonantteihin ja maailmanhistorian merkkitapahtumaan ikätoverieni suullisen ilmaisun kautta.

Kansakoulun ensimmäisen luokan opettajani alkoi alusta pitäen laajentaa tajuntaani niin kuin hyvän opettajan kuuluukin. Kirjain kirjaimelta, aakkonen aakkoselta tankkasimme kohti lukemisen ihmeellistä maailmaa. Leikki leikiltä opimme ymmärtämään, etteivät oman naapuruston peuhut olleet maailman ainoita saati kaikkein hienoimpia.

Opettaja pyysi meitä kertomaan, millaisia loruja osasimme. Joku rallatti: ”Ukko istui jäällä viijenkympin päällä. Viiskymppi hukkui, ukko siihen nukkui.” Ja toinen jatkoi: ”Ukko Nooa oli kunnon mies. Kun hän meni hissiin, potkas akkaa tissiin…” Opettaja torui rallattajaa epäsopivasta runoilusta, vaan ei kuitenkaan sen enempää puuttunut  lapsen hokemiseen.

Pari tyttöä nousi ylös ja he asettuivat seisomaan vastakkain.  ”Ulle dulle dof, kinkkelaade kof. Koffelaade kinkkelaade ulle dulle dof.”  Alkoi rokkenrol.  Deet ja äffät sinkoilivat pitkin villasukan hajuista luokkahuonetta. Happamaan reppumaidon hajuun myrskysi raikasta syysilmaa avoimista ikkunoista.  En ollut milloinkaan ennen kuullut niin upeita sanoja, joilla ei ollut mitään muuta merkitystä kuin tunkeutua pään sisään ja sekoittaa pienen pojan aivoja kuin lusikka kaurapuuroa. Viijenkympin päällä istuvat ukot vaipuivat ryskyen syysjäihin ja Ukko Nooat putosivat hisseineen pohjakerrokseen. Ulle dulle ja koffelaade kipinöivät päässäni. Jos olisin siinä hetkessä tiennyt, mitä tarkoittaa sivistys, olisin siltä istumalta alkanut kurkottaa sitä kohti. Aloinkin.

Seuraavan kuurupiilon kuuraajaa halusin etsiä ulle dullen ja koffelaaden voimin, mutta en pihapiirissäni saanut sille kannatusta. Äffät ja deet vaihtuivat syvien rivien konsonantteihin enkä oikein koskaan saanut niihin enää samanlaista, palavaa yhteyttä. Mutta ne eivät kokonaan sammuneet.

Mutta vielä kerran koin ylevän hetken, kun kansakoulun toiselle luokalle sain uuden toverin. Hän muutti kaukaa mystisestä koillisesta ja ilmaisi asioita kirjakielellä. Ja kun tuli laulukokeen aika, hän lauloi kirkkaalla äänellä Oolannin sodasta, kun neljällä sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla. Olin häkellyksissä jo tuosta mystisen tiedon ja historian tuntemuksesta, mutta vielä enemmän häkellyin aivan uusista ja tuntemattomista sanoista, fästingeistä ja fangeista.  Huumaavimman laululyyrisen hetkeni elin, kun säkeistöjen lopussa tuo kirjakielen hallinnut toverini lauloi äffät kuin omansa: sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallalaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Elämäni akateemisimmat hetket mahtuvat kahteen konsonanttiin. Tiedon tunnetasolla en ehkä noita hetkiä ylemmäs ole koskaan noussut – ja hyvä niin. On suloista ymmärtää oma henkinen kyvykkyytensä ja älynsä osamäärä kuin myös hienojen konsonanttien sammumaton taika: ulle dulle dof ja sunfaraa.

Nivala-lehti, vieraskolumni 10.4.2025