Ortodoksinen kirkko herättää minussa hämmennystä. Minut on kastettu tuohon uskoon ja liitetty seurakuntaan, mutta olen kasvanut ja vanhentunut siitä erilläni aivan kuin tuuli pyyhkii talon seinää, muttei saa sitä heilumaan.
Haistelen tuoksuja, kuuntelen säveliä, katselen kauniita ikoneja ja asusteita, häikäistyn kaikesta kullasta ja kimalluksesta, pitkästyn pyhistä ja kiukustun kirkon asenteesta ihmistä kohtaan.
Oikeistopopulistit haikailevat keskiaikaa ja pelkäävät nykyaikaa. Heille miehet ovat tosimiehiä ja naiset kotihengettäriä, papit poikapuolia, homot hirvitys ja kaikki ihmisten tasa-arvoon liittyvät asiat kauhistuttavat. Nyt ortodoksikirkko pelkää, että nuo äärioikeistolaiset pyrkivät mukaan kirkon arkeen ja juhlaan kuulemaan, miten miespapit julistavat tuhatvuotista sanomaa. Ja taas minä kuulen, kuinka tuuli pyyhkii talon seinää.
Juutalaiset uskovat tuhansia vuosia vanhoihin taruihin ja tahtovat niihin vedoten valloittaa maan ja taivaan. Ortodoksit uskovat samoihin satuihin ja suusta suuhun tuhansia vuosia kulkeneisiin, tuhansin kerroin muuttuneisiin kertomuksiin ja väittävät niiden olevan perinnettä, jota ei voi muuttaa ja johon ei voi puuttua olkoon ihmisen arvo sitten mikä tahansa.
On mukava käydä silloin tällöin kirkossa, mutta rauhoitunko siellä. En väitä kokevani liturgiassa henkistä nousua, ja jokainen jumalanpalvelus herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Mihin Jumala tarvitsee kaikkea sitä seremoniallista meininkiä, perinnettä, kertausta, minulle täysin tuntemattomia pyhimyksiä. Mietin pitkästyvää Jumalaa, joka pakkaa reppunsa ja lähtee kalalle tai ottaa muutaman oluen ja soittaa kitaraansa. Ajatukset kulkevat, mutta en rauhoitu. Ajattelen seuraavaa siirtoa.
Ortodoksikirkon ehtoollinen on vain ortodokseille. Sekin on perinnettä jostakin satojen vuosien takaa ja perustunee johonkin oppiin, kuka voi Jeesuksen ruumiin ja veren nauttia. Kukaan ei ole uskaltanut ehtoollista ehdollistaa. Kukin nauttikoon Vapahtajansa veren ja ruumiin omiensa seurassa.
Jos Raamatussa sanottaisiin, että pystykorvakoira on pyhä rotu, se todeksi uskottaisiin. Mitään muuta rotua ei kunnon kristitty kotiinsa huolisi. Raamatun vanhan testamentin tapahtumat on eletty tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, mutta ensimmäiset kirjalliset merkinnät noista tapahtumista on merkitty ylös parisen sataa vuotta eaa. Pyydän sinua nyt kertomaan vajaan kolmensadan vuoden takaisen Ranskan vallankumouksen tarinan ulkomuistista ja vertaamaan sitä tutkittuun ja kirjoitettuun historiaan. Aika erilainen olisi tuo vallankumous - oletan. Ehkä se olisikin aivan toinen tarina.
Suositussa television viihdeohjelma Putouksessa on leikki, jossa yksi kertoo lyhyen tarinan ja kuusi muuta sitten vuorotellen kertoo saman tarinan uudelleen. Muutaman minuutin aikana alkuperäinen tarina on muuttunut aivan toiseksi. Miten hyvin voimme siis luottaa muutama tuhat vuotta tapahtumien jälkeen ylöskirjattuun asiaan. Olen sitä mieltä, ettei alkuperäisistä tapahtumista ole yhtään mitään jäljellä. Ja nuo tarinat meille tosina kerrotaan.
Olen siis ortodoksi, vauvana kastettu. Käyn varmasti vielä monta kertaa kirkossa viettämässä aikaa ja hiljentymässäkin ja toivottavasti myös rauhoittumassa. Tunnustan kuitenkin, ettei Jumalani ole syntynyt maan päällä eikä taivaissa. Jumalani on syntynyt sydämessä hyväksymään minut omaan sydämeensä ja sydämeeni. Ja sinun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti