Kauan, hyvin kauan sitten ostin itselleni kultaisen, käsin kaiverretun ristin. Se on uniikkikappale eikä toista samanlaista ole olemassa. Risti on roikkunut kaulassani jo vuosikymmenet ja muistuttanut minua niin sukujuuristani kuin kirkostanikin, vähäisestä ja häilyväisestä uskosta, milloin mistäkin. Joka aamu olen sitä peilin kautta katsonut ja samalla viettänyt ajatuksen mittaisen hiljaisen tuokion. Ristiä kannattava kultainen ketju on katkennut montakin kertaa, mutta aina se on juotettu yhteen.
Vuosia sitten sain ystäviltäni lahjaksi kultaisen kitaran, kaulakorun ja sen halusin liittää tuon ristin seuraksi. Päällekkäin, vierekkäin, limittäin, lomittain, nurin ja oikein ne ovat minun kanssani kulkeneet pitkän matkan ja nähneet monenmoista. Mutta niin vain tapahtui kuin ei olisi koskaan saanut tapahtua. Kesämökin syysaskareita tehdessäni nuo molemmat minulle tärkeät muistot putosivat jonnekin tontille. Päivän aikana olin puuhastellut yhtä ja toista, rakentanut autovajaa, leikannut nurmikkoa, pinonnut puita, kuljeksinut, kävellyt, juossut ympäri pihaa ja vähän ulkopuolellakin. Ja tuuli lennätti koko ajan uusia syksyn lehtiä puista peittämään maata ja hautaamaan minulle arvokkaat esineet. Etsin niitä, mutta pian huomasin touhun varsin turhaksi. Tihuutti vettä ja lehdet ja nurmi kiilteli ja kimalteli märkänä.
Kulta kimaltaa, sen tietää harakkakin. Niinpä lähdin pimeän tultua taskulampun kanssa etsimään koruja. Konttasin ensin päivällä kasatun autokatoksen pohjaa sentti sentiltä pilkkopimeässä taskulampun valokiilalla maata lakaisten. Ja niin näin kultaisen, kirkkaana kimaltavan ristin lampun valossa ja riemastuin ääneen huutamaan. Mutta kitaraa en enää löytänyt. Ajattelin vahingon kuitenkin puolittuneen, mutta eihän se niin ollut. Risti oli minun ristini, mutta tuossa pienessä kitarassa eli minulle vieläkin läheisempi tarina. Siinä oli nuoruutta ja vallattomuutta, siinä oli selittämätöntä ystävyyttä. Se ei ollut pelkkä esine. Ei missään nimessä ja se oli pakko löytää.
Alkoi sataa kaatamalla ja minun oli luovuttava etsimisestä. Mutta kun valoisa aamu koitti, lähdin heti takaisin pihamaalle ja ajattelin haravoivani vaikka koko pihan kitaran löytääkseni. Kovin usein ei oloni ole ollut niin epätoivoisen toiveikas kuin tuona aamuna. Piha on iso ja syksyn lehdittämä ja kastelema ja etsittävä oli niin kovin pieni. Mutta haravoin kuitenkin katse tiukasti kiinni uudessa jäljessä. Ja siinähän se minun kitarani monen tuokion kuluttua soitti Juicea ja Froikkaria kullalle kimaltaen haravan muovisen piikin jättämässä vakosessa.
Nyt roikkuvat taas niin risti kuin kitarakin ketjussa käsin kosketella. Muutaman tunnin ajan ne olivat teillä tietymättömillä. Mutta niin kuin elämä on opettanut, usko ja ystävyys eivät niin vain katoakaan, eivät edes syksyn lehtiin saati martovaan nurmikkoon. Eivät katoa, jos ne aina haluaa uudestaan löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti