Rukous on tapana päättää tuohon kummalliseen ja vieraaseen sanaan: aamen. Aivan kuin oltaisiin radiopuhelinyhteydessä Jumalaan ja lopuksi kuitattaisiin rukous: roger. Minä en ole koskaan ymmärtänyt kumpaakaan sanaa muuksi kuin ajatuksen lopuksi, pisteeksi. Merkitystä en totisesti käsitä.
Kirkossa luetaan Isä meidän -rukous. Kuuluu kummallinen humina ja mutina, jokunen ässä sihahtaa:
huuuuhuuuuu...sss...mmmmiiiimmmmm...sssssss ja lopuksi aamen. Hassua. Miksi ei sanota vain: loppu. Tai miksi ei sanota: kiitos. Tai miksei voitaisi sanoa nykykielellä: moikka. Tai miksei voida aloittaa rukousta kysymyksellä: ookko pahassa paikassa. "Isä meidän, joka olet taivaissa...vai ookko pahassa paikassa?"
Totisesti, olkoon niin, että aamen on jo aikansa elänyt jopa kirkkokielessä ja sen tilalle tulkoon jotakin muuta. Palataan astialle.
Kirjoittaja on kastettu kreikkalaiskatolisen kirkon jäseneksi ja tiedossa on, ettei (ainakaan) siinä kirkossa ikinä mikään muutu. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti