Kirkkoherran pöydän ääressä istui vaivaantunut mies. Kirkonkirja oli aukaistuna ja mustepullon jo melkein umpeen kuivunut suu muikisteli kuin jäätynyt matikka avannon reunalla. Isä Tenttu keräsi rohkeutta kirjoittaa, mitä ajatteli. Ihmiset olivat taipuvaisia puhumaan totena melkein kaiken, mitä uskalsivat todeksi ajatella. Karhut lensivät ja kotkilla saattoi olla kaksi päätä, lohikäärmeet mellastivat ja syöksivät tulta. Mikä oli totta, mikä katalaa mielikuvitusta, ei osannut aina ihmismieli toisistaan erottaa.
Imaisi kirkkoherra mustekynän metallista päätä ja kastoi terän pulloon, rapisteli ylimääräiset musteet, imaisi nenän kautta syvään henkeä ja alkoi kirjoittaa.
"Kuuluu palaneen Hartikanvaarassa juhannusyönä kokkovalkea tavallistakin kuumempana ja korkeampana. Tätä en uskalla toiks kirjoittaa, mutta monesta suusta olen kuullut samaa sanottavan. Olipa nostettu Kauri Hartikaisen kokon piälle seppä Ontrein kuvaksi tehty olkinen hahmo. Kaik sanottih sen oljesta olleen, mut hyö, jotka näyn näkiit, vannoot, jot siellä paloi seppä Ontrein maallinen maja lihoineen, luineen, kaikkineen. Suur isä taivainen minnuu varjelkoot hulluja hupajamasta, mutta tämän haluan ylös merkitä."
Kerrottiin, että seppä Ontrei oli humalapäissään maininnut Kaurille tahtovansa lähteä tuonilmaisiin kuin ahjon hiili kirkkaalla liekillä palaen ja ohuen harmaaksi tuhkaksi muuttuen ja ilmassa lentäen metsiin ja pelloille. Kovin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä ajatus maata syvällä haudan pohjalla sateiden liottamana ja kaiken maailman toukkien ja vönkiäisten syötävänä kuin haaskaliha ainakin tai jäätyä kankoksi kuin sianruho. Uljaampaa oli palaa hehkuen ja muuttua samoin tein tomuksi jälleen.
Isä Tenttu oli antanut itselleen kertoa monellakin suulla, että olivat höyrymyllyn miehet menneet jo kohta hautajaisten jälkeen kaivamaan seppä Ontrein vielä lahoamattoman ruumiin ja piilottaneet sen ensin Jekaterinan ruoka-aitan muhajääkasan alle säilöön ja sieltä sen sitten siirtäneet tuulenkaatojen ja metsänalusten sekaan kokkoon. Eivät olleet kuitenkaan vainajaa arkivaatteisiin pukeneet ja kokon päälle istumaan nostaneet, vaan makuulle olivat hänet siveästi asetelleet. Kuin varmemmaksi vakuudeksi rakensivat myllärit olkilyhteistä sepän hahmon kokon huipulle kuin ristiksi kirkon torniin. Kun ei kirkko antanut ruumista polttaa, tulivat ystävät tointa omin päin hoitamaan. Kukapa heidät siitä tuomitsisi, jos ei taivaan suuri Jumala. Ja Jumalalla oli avarampi katsanto niin elämään kuin kuolemaankin kuin ihmisellä konsanaan. Ei ollut väliä Hänelle, tuliko ihminen tykönsä luineen, lihoineen, vai nousiko höyrynä tai vaeltaisi harmaana tuhkana tuulen teitä taivaisiin.
"Kun ihminen siirtyy tuonilmaisiin, jiäp hänest muisto vain. Hauta on kiinni ja siinä puine risti piällä. Kuka uskoo, kuka epäilöö hauvas kenen olevan, vain Jumala totuuden tietänöö. Miule se riittää ja muulle maallisel vallal. Kuka tämän täst joskus lukenoo, ei kykene enää heitä tuomitsemaan. Seppä Ontrei on isän koissa ja väen muistiloissa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti