Hiipivä hämärä painautui vaarankupeeseen, ja pitkät varjot tummensivat rantakuusikon. Taivaanvuohi teki vielä viimeisen kierroksensa ja määki reviirinsä selväksi. Kauri ja Oleksi istuivat saunan kuistilla kahdestaan ja sanaakaan sanomatta tutkivat rauhallista pihapiiriä. Koski kohisi takana ja jostakin myllyn sisuksista kuului yksinäinen kolahdus.
- Miepä kerron siule.
Oleksin rauhallinen ääni ei rikkonut hiljaisuutta, vaan oli osana kesäistä hämärää. Vaikka miehellä oli ollut hyvä elämä raatarin ottopoikana, kertoi hän useinkin oikeaa kotiaan kaivanneensa. Kun hän oli istunut raatarin rattaisiin ja vilkuttanut äidilleen läksiäisiksi, ei ollut hän arvannut matkan niin kauan kestäneen. Ei ollut uskonut äitinsä viimeisen kerran nähneensä, vaan kuvitellut pian matkalta palaavansa ja lämpöiseen syliin käpertyvänsä. Mutta kun häipyi äidin kuva vaaran taakse, jäi ensin päivien ja viikkojen ikävä, kunnes katosi kuva viimein silmistä eikä enää takaisin tullut. Monta vuotta oli hän ainoastaan raatarin poikana, kunnes kasvoi ja oppi ymmärtämään, että jossakin asuivat hänen oikeat vanhempansa ja jossakin toisella vaaralla oli hänen syntymäkotinsa. Raatari oli kertonut hänelle koko tarinan niin kuin se oli tapahtunut ja Oleksi oli kysellyt kyselemästä päästyään. Mitä vanhemmaksi hän oli kasvanut, sitä enemmän hän oli Hartikanvaaran ihmisiä ajatellut. Äidin kuolema oli koskettanut, mutta ei satuttanut eikä ollut hän kyyneltäkään vuodattunut. Ei osannut itkeä, vaikka olikin äitiään usein kaivannut. Vieras oli tuo ihminen kuitenkin, vieraaksi käynyt ja jäänyt.
Viidentoista vanhana oli Oleksi täyttänyt reppunsa roppavoilla ja mustalla limpulla ja suolasilavalla ja kävellyt päivät pääksytysten aina Käkisalmen kauniiseen kaupunkiin saakka. Sinne oli hän jäänyt moneksi vuodeksi työtä tekemään. Oli sahannut puuta ja peitonnut nahkaa, oli kaivanut talojen perustuksia ja oli takonut rautaa ja tunsi höyryn voiman hänkin. Kun höyryvasara paukutti punahehkuista metallia, sai se muotonsa paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla kuin paksunkaan käden kautta konsanaan. Ja tuolta Käkisalmelta oli hän löytänyt nuorikkonsa ja Käkisalmen markkinoilta oli tälle kihlat ostanut. Oli istunut kukkivien omenapuiden katveessa ja vannonut rakkauttaan kultasormuksen kera niin kauan, että saattoi hän nyt pyytää armaan veljensä vanhimman poikansa kummiksi.
- Mie siule voin sepäks alkaa. A vot mie tunnen rauan da osuan siule semmoisen höyryhamaran rakentaa jotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti