Höyrymyllärin kummipoika

Jo kaukaa hartikanvaaralaiset näkivät harmaanvalkoisen pölyn nousevan tasaisena pilvenä ylös vaaranrinnettä, ja yhdessä ihmeteltiin liikkuvaa vankkuria, jonka edessä ei kukaan hevosta nähnyt. Kun pilvi lähestyi, alkoi kuulua kumean tasainen hurina. Ihmiset kävelivät lähemmäs tietä ja pysähtyivät turvallisen matkan päähän odottamaan. Tiedettiin Kauri Hartikaisen käyneen Viipurissa ostoksilla, mutta mihin hän oli hukannut hevosensa, kun tyhjällä kärryllä tietä pitkin taivalsi. Kylällä oli puhuttu jo monta päivää, että kohta kurvaisi höyrymylläri automobiililla Hartikanvaaraan, mutta kovin moni ei tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Vanhemmat ihmiset eivät uskoneet, että kokonainen umpivankkuri voisi kulkea teitä pitkin ilman hevosta. Ja jos kulkikin, miten sen kukaan olisi saanut tiellä pysymään, päättömän ja hännättömän vossikan.
Kolisten ja kitisten kääntyi valkoinen automobiili kohti myllyrantaa, ja moottori paukahti tasaisin välein ja lennätti taakseen sinistä savua. Poikaset juoksivat Kauria vastaan ja kilpailivat, kuka ensimmäisenä pääsisi uutta ihmettä koskettamaan. Auton torvi törähteli ja pojat säikähtivät tuota ääntä ja pysyttelivät hetken kauempana tulijasta, mutta kohta pelko hävisi taas ja kilvan taputeltiin juoksuvauhdissa kiiltävänpölyisen automobiilin teräksistä kylkeä.
Jarrut vingahtivat ja vaunu pysähtyi keskelle Hartikaisen pihaa. Arvokkaasti istui Kauri ohjauspyörän takana eikä juuri kiirettä pitänyt ympärilleen katsella. Moottorin sammuttua tutki mylläri, että jokainen vipu ja kytkin oli oikeassa asennossa, tarkasti lattian ja polkimet ja lopuksi veti seisontajarrun kahvasta. Kirpeä narahdus kaikui pihan yli: Kauri Hartikainen oli ajanut kotiin ensimmäistä kertaa bensiinimoottorisella vankkurilla, automobiililla.
Kukaan ei uskaltautunut tulemaan aivan lähelle autoa. Pojatkin olivat siirtyneet kauemmaksi ja kihisivät ja arpoivat, kuka uskaltaisi ensimmäisenä suunsa aukaista ja Kauria puhutella uudesta kulkupelistä.
- Piäsöökö tuolla mäkkii ylös? Millä se kulukoo?
Kauri kertoi, että hän oli tullut yhtä kyytiä ajamalla Viipurista saakka. Oli ajanut mäet ylös ja lasketellut mäet alas ja pysähtynyt vain välillä lisäämään polttoainetta tankkiin.
- Ei tarvitse tämä hebo heiniä ei kauraa. Murajaa ja männä ryskää bentsiinillä.

Iloinen nauru helisi pihapiirissä, kun Jekaterina riensi puolijuoksua miestänsä vastaan. Kuin ei automobiilia olisi huomannutkaan tai pitänyt sitä varsin tavallisena asiana vaimo huudahti.
- Ka toit sie rinkelit?

Viikko juhannuksen jälkeen oli Soanlahden Hartikanvaaraan muuttanut Kauri Hartikaisen nuorempi veli Oleksi Hartikainen, joka oli viettänyt koko ikänsä ottopoikana Koiruvaarassa raatari Saastamoisen vanhimpana poikana. Raatari oli elänyt lapsettomana vaimoineen ja lehmimeen ja kun oli ollut Hartikanvaarassa housuja tekemässä, oli leikkipuheilla pyytänyt pikku-Oleksia pojakseen ja tälle luvannut mahan täyteen joka päivä. Köyhää oli ollut silloin Hartikaisen vähäisessä mökissä ja ruoka hakusessa aamua iltaa. Niinpä oli poika annettu hyvillä mielin raatarille kasvatiksi. Eikä ollut Oleksin elämä siitä huonommaksi muuttunut, vaan niin kuin raatari oli luvannut, täytti runsas ateria pojan mahan joka päivä ja Oleksi kasvoi vahvaksi mieheksi. Vaikka oli raatarille myöhemmin syntynyt omiakin poikia, ei ollut Oleksin osa siitä huonommaksi muuttunut. Oppi varttuissaan hyvän ammatin kasvatti-isänsä koulussa ja pystyi sillä aikaisena miehenä perheellensä leivän hankkimaan. Niin tuli Hartikanvaaraan uusi raatari ja Kaurille komea veli.

Kauri nosti vasullisen viipurinrinkeleitä Jekaterinan syliin. Kun Jekaterina oli mennyt rinkeleineen sisään ja ovi paukahtanut perässään kiinni, nosti Kauri automobiilin takaluukun auki.
- Tästä myö otetaa Oleksin kera. Mie sainkii samal kertaa nii veljen ku veljenpojankii.

Samalla kellonlyömällä, kun myllärit sytyttivät juhannuskokon palamaan, makasi Oleksin nuorikko, kaunis Irina lapsivuoteella ja saattoi maailmaan pulskan poikalapsen. Kun Oleksi näki ensimmäisen kerran poikansa, hän päätti antaa tälle nimeksi Andreas. Ei hän ollut tuota nimeä koskaan aikaisemmin ajatellut saati pohtinut. Nimi oli lapsella syntyissään.

Kyläläiset ihmettelivät koko päivän automobiilia ja tutkivat sen perinpohjin. Miten saattoi märkä aine palaa ja pyörittää moottoria, miten kesti kummi pyörässä sulamatta ja miten ilma sen sisällä. Monet olivat kysymykset ja monet olivat uudet ihmeet Kauri Hartikaisen pihassa. Mutta kaiken hälinän ulkopuolella istuivat jo kauempana rannassa Kauri ja veljensä Oleksi. Kertoi Kauri veljelleen tarinan seppä Ontreista ja tämän kohtalosta ja juhannuskokosta ja sepän viimeisestä matkasta maailmasta pois. Kuunteli Oleksi tarkasti veljeään.
- Mie näin miun pojassa Antrein heti, kun hää ol syntynt. Mikä kumma minnuu alko sit tänne vetämää? Tiesihää mie siust ja näist muist. Kasvatti-isä ei miulta mittää salant. Kaik mie tiesin, mut enhä mie osant kettää kaivata. Mut ku poika synty, miule tul kumma kaiho tänne Hartikanvaaraan. Täshä mie nyt oo akkoine mukoloine. Huomenis myös pietää ristiäisii. Antrei Hartikainen piäsööki höyrymylläril kummipojaks.