Juhannusaatto laskeutui hennoksi hämäräksi ja hyttyset alkoivat hyppelehtiä autereisessa ilmassa ja niiden siivet välkehtivät metsänrajaan laskevan auringon punahehkuisessa kilossa. Myllärit lauloivat pihakivellä kaulakkain ja tanssivat kasakoiden malliin saappaanpohjat rapisten ripaskaa kuka mitenkin. Jekaterina huolehti palavan soihdun Kaurille ja pyysi tätä sytyttämään kokkovalkean, ettei jäisi kokonaan komea kokko semmoisenaan jokivarteen seisomaan. Piti toimittaa seppä Ontrei tuon ilmaisiin ahjon tulipunaisena savuna lentämään ja korkeuksiin nousemaan kuin alkukesäinen kiuru.
Rätisten syttyivät alimmaiset oksat ja tuli kipusi oksa oksalta ylemmäs ja pian se kurkotteli kiihkeänä olkiukkoa ja tarttui ensin kiinni sepän oikeaan lahkeeseen, nousi siitä varovasti ylös ja kohta jo leimahti reppu ilmiliekkiin, pyöritti siinä tovin keltaisia ja punaisia lieskoja ja hamusi hattua päästä. Tuli punersi taivasta ja olkiset kipinät kiirehtivät ylös päin, tarttuivat ohueen tuuleen ja laskeutuivat alemmas kunnes lämmin viri kaappasi ne taas ja nosti kohti korkeuksia, sammuivat mustaksi nokipisteeksi ja leijuivat alas jokeen. Sinne ne uivat alavirtaan. Katsoi Kauri mitään puhumatta olkiukon matkaa, kiivasta taistelua tulta vastaan ja voimatonta vajoamista lopuksi maahan, pihamaalle, veteen, toiselle rannalle metsän reunaan. Niin oli kuin ihmisen matka tuon seppä Ontrein olkihahmon tulinen taival kokon harjalta olemattomiin, kipinöiden, kiivastellen, nousten ja laskien ja lopulta sammuen ikuisesti solisevaan virtaan.
Herkisi hetkiseksi mylläreitten humala kokkotulta katsellessa, mutta kun vaimeni viimein kiivain rätinä ja tulen melske, jo lauloivat miehet taas kuin elämään takaisin vironneina. Jo rapisivat saappaat pihasoralla ja kohosi oluinen tuoppi korkealle.
- A vot harasoo. Seppä Ontrein matka on piättynt. Kipunat syttyit ta sammuit. Semmost se on tää meijän elämä. Vaan sitä myö emmä käy suremaa.
Nousi aurinko juhannuspäivää virittämään ja karkea hiillos savusi rannassa. Nukkuivat myllärit kuka missäkin pitkin pihaa kuin maailman lapset äitinsä kammarissa. Aamuöinen kaste kimalteli ruohonkorsissa, ohut usva liikkui maan rajassa ja maailma nukkui syvästi juuri ennen heräämistä. Koira haukahti vaaran toisella puolella. Sen ääni kajahti vain kerran ja vaikeni sitten. Jokin oli liikahtanut hiljaisessa yössä, mutta pysähtynyt sitten taas. Ei natissut maailman napa, ei päästänyt ääntäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti