Kun pikkupoikana silittelin naapurin lampaita nurmipelloilla, en muista noiden villapallojen koskaan hikoilleen pää saati villa märkänä, vaikka miten kuuma päivä olisi ollut. Kuivina ne käyskentelivät haassaan hehkuvan auringon alla, kun minun otsani vuoti hikeä ja paitani kastui laikukkaaksi.
Tuota ajattelin, kun loin metriseen hankeen kymmeniä metrejä lapion mentävää polkua ja tuskailin läpimäriksi kastuvia vaatteitani. Kuivina pysyivät vain ystävältäni joululahjaksi saamani villasukat.
Sisällä jatkoin luonnon luotujen ihmettelemistä. Ostin muurahaisten karkottamiseksi elektronisen laitteen, jonka luvattiin häätävän talosta hämähäkit ja muut ryömivät hyönteiset. Työnsin laitteen pistorasiaan ja odotin. Katon rajassa liimasi itseään valkoiseen tapettiin koiso, tuo pölyävän tummaksi tomuläiskäksi hajoava perhonen. Lasketaanko tuo lentävä hyönteinen jollakin sektorillä ryömijöihin, en tiedä, mutta kun tuon muovisen karkottimen saatanallinen yliääni täytti huoneen, näin koison tulevan levottomaksi. Muutaman minuutin se saattoi olla vielä valitsemallaan seinällä, kunnes nousi siivilleen ja lensi suoraa minua kohti. Kohotin nyrkkini ja löin sen hengettömäksi lattiaa vasten. Melkein kuulin sen huokaisevan luisen karttuni alla: "Nyt ei enää, nyt se on loppu."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti