Asuipa Onnen maassa muuan kuningatar ilkeän kuninkaan kanssa. Kuningatar rukoili rukoilemasta päästyään joka päivä Jumalalta onnea ja rakkautta. Onnen maassa saattoi onni asua, mutta yksikseen se viihtyi kaukana kuninkaanlinnasta. Rakkauttakaan siellä ei nähty. Linnan seinät kumisivat kuninkaan kolkkoa kiukkua. Vähän väliä polvistui nöyrä kuningatar pyytämään Jumalalta: Anna minulle rakkautta.
Asuipa Työn ja Aherruksen maassa hyväosainen sulttaani kymmenen vaimonsa kanssa onnellisena ja osaansa hyvin tyytyväisenä. Jumala tosin ei tuota touhua hyvällä katsellut, kun hänen mielestään yksikin olisi riittänyt. Muttei puuttunut Jumala sulttaanin tekemisiin. Niitä vain itse mielessään hiljaa paheksui.
Lähtipä kuningatar matkustamaan maailman ääriin ja kuinka ollakaan, sattui purtensa rantautumaan sulttaanin satamaan. Jumala oli kuunnellut väsymykseen asti korvat punaisina kuningattaren rukouksia ja päättänyt itse mielessään: ensimmäinen mies, joka kuningattaren kohtaa, sitoo tämän rakkauden rapisevin seppelnauhoin tuliseen tunteeseen.
Sulttaani näki oudon laivan seisahtuvan satamaan ja kauniin kuningattaren laskeutuvan alas laivasta. Heidän katseensa kohtasivat ja sulttaani näki edessään yhdennentoista vaimonsa. Rakkauden palo poltti molempien sydämessä ja kuningatar polvistui kuin sulttaania tervehtiäkseen, mutta lausuikin kiitoksensa Jumalalle. Joutuipa Jumala hankalaan välikäteen. Kun päätti palkita uskovaisen ja rukoilevaisen, nuhteettoman, rakkauden kipeän kuningattaren, hän samalla hyväksyi sulttaanin kymmenen vaimoa.
Raapi hilseistä päätään taivaassa Jumala, raapi kymmenen kokonaista päivää. Satoi maahan lunta nietoksiksi, satoi kymmenen kokonaista päivää. Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti