Näin juuri Teemu Selänteen ajavan punaisella Ferrarilla suuren talonsa pihaan, astuvan uima-altaansa reunalle kylmän juoman virvoittamaksi. Muistan nähneeni jutun jossakin perhelehdessä, ettei Teemu ole koskaan lukenut yhtäkään kirjaa pakollisten koulukirjojen selaamisten jälkeen eikä hän myös osaa soittaa mitään instrumenttia. Tästä olen tainnut joskus tänne kirjoittaakin.
Minulla soi musiikki sisälläni. Vaivoin kuin konekirjoitustaidoton kirjoittaisi päiväkirjaa, saan tuon musiikin oman soittimeni kautta ulos, mutta saan kuitenkin. En yhtä mutkikkaana ja monimutkaisena kuin sen kuulen, mutta kuin auringonlaskun maalaisin tauluun, sen seuraavanakin päivänä vielä auringoksi tunnistan. Nouseeko vai laskeeko aurinko muutaman päivän kuluttua tuossa taulussa, onkin jo muistamisen arvoista (toisarvoista siis). Tuota sisälläni olevaa pientä soittoniekkaa en vaihtaisi kaikkeen maailman kultaan, en kauniisiin autoihin (kauniisiin naisiin voisiin illaksi, pariksi vaihtaakin;-). En ole kateellinen komeista taloista, en autoista, en hevosista, en hohtavista timanteista, en kukkavista puutarhoista.
Juuri äsken kuuntelin Erja Lyytisen ja Iiro Rantalan blueskeikan ja olen pakahtua kateudesta. Sisälläni on juuri nyt kokonainen orkesteri, ja jokainen solisti haluaisi tulla ulos soolonsa soittamaan, mutta minussa ei ole yhtäkään ovea, jonka heille voisin aukaista. Tämä tilanne on hyvin harmillinen. Vaikka olenkin onneton ovettomasta olotilastani, tunnen kuitenkin myös onnea tuosta orkesterista aivoissani. Vaikka en sen soittamia sooloja ulos voi päästääkään, ne syntyvät kuitenkin minussa ja voin kuunnella niitä kaikessa rauhassa (rauhattomuudessa). Vaikka tuhat humalaista jalkojani tallaa, vaikka maailman meteli raastaa korviani, voin istua yksin rannalla ja kuunnella omia soittajiani. Ja kun esitys on ohi, he nousevat harrikkansa satulaan ja ajavat kohti auringonlaskua kukin tavallaan: tuuhean turpea tukka tuulessa hulmuten tai kaunis kalju kuulaana kiiltäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti