Kun Unto Mononen kirjoitti tangoonsa sanat "Meitä ei kukaan saa koskaan erottaa, ikuinen tämä liittomme on...", hän tarkoitti hyvin totta. Kukkeimman rakkauden kynnyksellä elämä näyttää loputtomalta, päättymättömältä, yhteiseltä tarinalta. Erottamattomalta. Tai kun Väinö Linna kuvasi Akselinsa ja Elinansa, edes vuosikymmenten vankilatuomio ei kyennyt tuon vähäpuheisen, mutta suuritunteisen pariskunnan ystävyyttä särkemään: "Mitäs noista vuosista, kunhan saa elää."
Maailman tunnetuin rakkaustarina lienee Romeo ja Julia, mutta kuinka heppoisista aineksista tuo ikuinen rakkaus onkaan jäänyt elämään. Jokaisessa pienessä kylässä, kaupungissa, kaikissa maailman kolkissa teini-ikäiset rakastuvat yhtä palavasti ja tulisesti ja melkein jokainen on valmis vannomaan ikuista ystävyyttä ja rakkautta, päättymättömän tarinan puolesta. "Kunnes kuolema meidät erottaa." Tuhannet Romeot ja Juliat kuolevat rakkautensa puolesta ja tarinansa elävät omissa yhteisöissään ikuisesti. Mutta olisiko tuo elävien rakkaus ollut niinkään voimakasta vielä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?
Ystävät tulevat ja menevät, sanotaan. Ystävät tulevat, mutta eivät kyllä minnekään mene, sanon. Ystävät pysyvät, jos ovat ystäviä. Rakkaus on ystävyyttä ja ystävyys rakkautta ja ne ovat hyvin inhimillisiä - ihmisiä kun olemme. Joskus väsyttää, joskus naurattaa, joskus itkettää. Joskus haluaa olla lähellä, joskus ei halua nähdäkään. Mutta erossa ei voi olla, ei poissa toisen sydämestä. Meitä ei mikään saa koskaan erottaa...
Yksi koskettavimmista ystävyyden ja rakkauden ääneen lausutuista repliikeistä on sanottu suomalaisessa televisiokomediasarjassa. En muista tuon sarjan oikeaa nimeä, mutta siinä esiintyi huoltamoyrittäjä Turpeinen. Kun hänen vaimonsa pelkäsi Turpeisen lähtevän entisen vaimonsa Violan matkaan ja jättävän hänet ja pienen Nyyti-poikansa yksin, tämä vastasi rauhoitellen:"Enhän minä voi etes henkittää ilman Nyytiä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti