Kantaminen on naisen työtä. Kun nainen odottaa lasta, hän kantaa perillistä, jälkeläistä kohdussaan. Muutaman kuukauden kuluttua hän kantaa lasta sylissään, ja joka ikinen päivä hän kantaa ruokaa lapselleen. Vuosien aikana äiti kantaa lasta ensin päiväkotiin, sitten lapsen tavaroita harrastuksiin ja eipä aikaakaan, kun on äidillä jo huoli kannettavana: miten lapsi pärjää liikenteessa, onko lapsella koulussa hyvä ja turvallinen olo, saako lapsi opiskelupaikan, työtä, puolison, perheen... Ja joskus tulee surukin raskaana taakkana kannettavaksi lapsen myötä: milloin sairauksista ja vaivoista, milloin pienistä tai suurista kolttosista ja onnettomuuksista, milloin jopa kuolemasta. Vaikka suru ei paljon painakaan eikä se tilaa vaadi, on se raskainta kantaa ja sen taakka tuskaisin hartioilla. Ja suru lapsesta on kaikkein painavin.
Kantaminen on naisen työtä. Mies, isä voi taakkansa joskus harteiltaan heittää, mutta nainen, äiti ei koskaan.
Ihminen syntyy, kasvaa, aikuistuu, vanhenee, kuolee pois. Silloin nostaa mies arkun ja kantaa sen hautaan, luo haudan umpeen ja nostaa kiven paikoilleen. Äideille jää vain se suurin kannettava: suru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti