"Tulkaa nyssaatana appuun sieltä."

Kun sodassa mies kuolee, kun elämässä miestä vaara uhkaa, kun jäät murtuvat miehen alta, kun maailma asettuu miehelle poikkiteloin, on usein ensimmäisenä mielessä äiti. Äiti ei loukkaa vaimoa, ei morsianta, ei rakastajatarta, ei tyttöystävää, tuskin poikaystävääkään.

Äiti on turvallista huokaista silloin, kun sattuu, kun koskee, kun ahdistaa - tai kun kuolema tulee kantapäille. Lieköhän koskaan kukaan tutkinut tai muulla tavoin saanut tietää, minkä ikäisenä mies menettää mielenkiintonsa omaan äitiin, lakkaa uskomasta äidin auttavaan käteen ja sydämeen. Miten vanha miehen pitää olla, että äiti lopulta unohtuu?

En osaa kuvitella kahdeksankymmenvuotiasta pilkkijää, joka reppuineen, onkineen, kärpäsentoukkineen on vajonnut hauraisiin kevätjäihin ja kynsin, hampain, naskalein pitää jäänreunasta kiinni ja huutaa: "Äiti, tuu auttamaan." Ehkä hänen sydämensä vielä haluaa tuolta hyytävästä hyhmästä oman äidin luokse kotiin lämpimään, mutta ruumis huutaa hyisin huulin  muuta:"Tulkaa nyssaatana appuun sieltä."

"Otsasi hiessä pitää sinun..." Neuvotellaan.

Pääsiäisen aikaan oli hyvä pohdiskella maailman luomista. Ei saanut viikossa maailmasta aivan täydellistä Jumalakaan, ja tuon töskäyksen hinta oli myöhemmin melkoisen kova: oma poika piti ripustaa ristille. Isänä ymmärrän kovasti tuon uhrauksen arvon, mutta en aivan kaikilta osin teon järkeä. Eikö tuota nyt olisi voinut jollakin muullakin tavalla hoitaa. Vaikkapa nyt neuvottelemalla.
Istuskelin aamusella mökin portailla ja mietiskelin, mitä kaikkea sinäkin päivänä pitäisi puuhastella elinympäristön paremmaksi saattamiseksi. Ja muistin, miten Jumalalta oli kulunut vain kuusi päivää koko maailman luomiseen ja seitsemäntenä päivänä sai istahtaa alas ja katsella: "Huh, huh. Hyvä tuli." Mutta eipäs sittenkään.
Kaivomökki on vähän vinossa ja sitä pitäisi toisesta reunastaan nostaa, kun ei voi toisesta reunasta oikein laskeakaan. Puita pitäisi kaataa, mutta se onkin tehtävä harkiten. Kaadettua kun ei oikein enää takaisin seisomaan saa. Sauna pitäisi nostaa uusille kiville. Ja vähän maailmaakin pitäisi ehtiä kiertää. "Otsasi hiessä ja niin edelleen..."
Monenlaista asiaa on elämässä kesken tai tullut väärin tehdyksi. Korjata pitää, paikata pitää. Ja neuvotella, ettei ihan tekemisen alle otsa hiessä heikko ihminen sortuisi.

Kalat on kiellettävä

Kun aivan uusi kansanedustaja Kike Elomaa kauhistelee, miten ihmeessä ydinvoimaloita ylipäänsä saa rakentaa mannerlaattojen päälle, tuli mieleen, että niin: miksi?  Kulttuuriministeri Elomaa lienee kuitenkin tarkoittanut laattojen liitoskohtia, mutta väliäkö hällä. Yhtä kaikki maalle mokomia myrkkymyllyjä ei pitäisi lainkaan rakentaa.   Nehän pitäisi ilman muuta rakentaa merelle, kauas asutuksista öljylauttojen tavoin. Tai jos nyt ei kovin kauas, kun sähkö ei vielä toistaiseksi osaa lentää, niin ainakin merelle, rannalle tai joka tapauksessa irti maasta.
Pohjanmerellä on viitisensataa öljylauttaa ja aina silloin tällöin sattuu jotakin pientä haaveria. Mutta harvoin tulevat tuskaiset uutiset rantaan asti. Jos räjähtää kaasu, meri vähän kuohahtaa kohdalla, mutta rannalla siitä eivät muut tiedä kuin lautalla menehtyneiden omaiset. Jos katkeaa putken liitos, öljy leviää mereen, mutta maa pysyy puhtaana - pääosin. Hiekkarannat tosin vähän sotkeutuvat, mutta kyllä turisti löytää nopeasti uuden makoilukohteen hiukkasen etäämpää.
Kun atomivoimala eli ydinvoimala olisi tukevasti lautalla veden keskellä, ei pääsisi lainkaan syntymään tuollaista Japanin Fukushiman tilannetta, että vesi ei riittäisikään onnettomuuden sattuessa reaktorin viilentämiseen. Korkki vain pois lautan lattiasta ja pintaa vähän alemmas, jopa saisi kiehuva reaktori taas viileää vettä kitusiinsa ja kohta jo rauhoittuisi melske ja kuohuna. Muutama bekkerelli pääsisi tietysti meriveteen ja jokunen ohi uiskenteleva kala saattaisi saada siitä uutta suuntaa kehitykselleen, mutta ihminen pelastuisi kuitenkin, jos ei sattuisi ihan uimassa olemaan. Varsinkin sellaisilla ihmisillä olisi lokoisa olla, jotka eivät niin onkimisesta ja kalasta muutenkaan perusta. Jos olisi sitten kalaruokaa aterialla, pöydällä oleva laite paljastaisi ratinallaan, onko kala syötäväksi kelpaamatonta. Ja jos taas vaan hampaissa ratisisi, olisi joutunut ruoto suuhun. Ja se on kyllä minusta melko vaarallista noin yksilön terveyden kannalta, jopa atomivoimaa vaarallisempaa.  Kalat ne pitäisikin ehkä kieltää eikä atomivoimaloita.

Totta toinen puoli - toinen puoli tarua

Tarkkaavaiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että olen mitä mieltä milloinkin. Ei ole minulla mitään loogista linjaa olla peräänantamattomasti jotakin mieltä maailman tappiin asti ja pitää päätäni vaikka junan ja vuoren välissä. Jos jonakin aamuna tuntuu tältä, saattaa jo toisena aamuna tuntua siltä.

Semmoinen on kummallista, että ihmisiä kuuntelemalla mieli vaihtuu aivan yhtenään. Mutta aivan eriskummallista on, ettei tuo puntarin viisarina oleminen ole lainkaan hassumpaa. Saattaa tietysti Hegun aamupalaverissa joskus vastaväittäjää kummastuttaa, kun kohtaakin aivan yhtenevän mielipiteen, vaikka edellispäivänä olisi asiasta kiivaastikin väitelty. Yön aikana on vain jostakin ilmaantunut passeleita perusteluja muuttaa kantaansa. Se vasta onkin mukavaa muuntumista ja hauskaa heilahtelua. Ja vaihtelua itsellekin;-) Totta siis toinen puoli, toinen puoli tarua.

Supikoiralle kuula kalloon, kun pelotti niin pirusti

Hölköttelipä jostakin kaukaa Venäjän mailta outo otus Nivalan maisemiin. Ei sellaista oltu täällä kuunaan nähty ja talvipäivän hämärissä ei ihan tarkkaa kuvaa mokomasta saatu. Mikä lie, peto perkele tullut tänne toisten eväitä syömään. Ja niin kävi kulkijalle, ettei ehtinyt pesää tehdä tai kotiaan kummemmaksi koristella, kun jo tuliluikun tuima tujaus saattoi lyijyisen möhkäleen keskelle kurittoman kurjaa kalloa.

Nostettiin eläin hännästä ilmaan ja suuri miesjoukko yhteen ääneen ihmetteli, jotta eipä sellaista ollut tosiaan ennen nähty. Hyvä että hengiltä saatiin. Paljastuipa sitten eläinkirjoja tutkimalla, että supi oli tuo outo otus, supipa hyvinkin. "Hehhheh. Eipäs kauas ehtinyt, kun jo kuula kohtasi." Niin sanottiin.

Nyt on Suomeen valittu uusi eduskunta. Vähän ovat saman tuntemukset vallasväellä tuota outoa perussuomalaisten joukkoa kohtaan kuin muutamia vuosia sitten supikoiraa: mikä lie kumma kutale, tulla nyt tuolla lailla sotkemaan kunnon kansalaisten vaali-iltamat: väärin äänestetty. Tai väärin jätetty äänestämättä.

Suomessa on äänioikeuttuja noin 4,2 miljoonaa. Kun noin 70 % kävi äänestämässä, ääniä annettiin yhteensä vähän vajaa kolme miljoonaa. Noista 600.000 ääntä saivat perussuomalaiset. Vaikka kuinka haluaisin, en siltikään voi uskoa, että reilu puoli miljoonaa ihmistä on täysin väärässä. Ja noista 4,2 miljoonasta lähes 1,3 miljoonaa ihmistä jätti äänestämättä. Enkä oikein usko, että hekään kaikki ovat tyhmiä ja luopioita ja nukkuvia tai passiivisia. Heillä oli vain yksinkertaisesti demokratian suoma oikeus sanoa näin mielipiteensä: ei kiinnosta.

Metsän reunassa on mukava istuskella ja katsoa, mitä kaikkea kummallista siellä oikein liikkuukaan. Saattaa siellä käyskennellä hirvi tai peura, istuupa puussa lintu jos toinenkin, pyörii pesässään karhu ja nousee terävillä kynsillään ketterästi kuuseen ilves...Eipä ole niillä kenelläkään luontaisena ruokana ravintoketjussaan ihminen. Turha siis ennakkoon pelätä - ketään tai mitään.

Miltä rivimiehestä tuntuu - klapitiklapitiklapitiklapiti

Kun hävityn sodan jälkeen seistään maallisen tuomarin edessä ja odotetaan tuomiota kansanmurhasta, vain johtajat seisovat, vain johtajat tuomitaan. Vain ne hirtetään, jotka ovat käskyn antaneet. Yksin kotonaan itkee tekojaan kansan syvien rivien joukosta raahattu sotamies, joka on käskyn toteuttanut, painanut liipaisinta, ampunut vihollisensa tai viattoman sivullisen hengiltä. Hänen tuomionsa on elää asiansa kanssa elämänsä loppuun asti.
Kun hävittyjen vaalien jälkeen seistään televisiokameroiden edessä ja odotetaan kansan tuomiota, johtajat seisovat siinä kuin rivimiehetkin, mutta ketään ei hirtetä, vaikka monen niin mieli tekisikin päästä pujottamaan silmukka kaulaan - omaan tai jonkun muun. Tappion takia ei kuitenkaan ketään viedä hirsipuuhun tai sähkötuoliin. Mennään vaan rauhassa oppositioon keräämään uusia voimia ja korppina lentelemään erämaan ylle: pian tulevat uudet poliittiset ruumiit, joita päästään nokkimaan, ja neljän vuoden kuluttua järjestetään uudet vaalit. Silloin voidaan opposition loppumattomalla innolla sanoa kansalle, miten asiat pitää hoitaa. Miltä sitten rivimiehestä vaalivoiton jälkeen tuntuu? Huuuuujiiiiihaaaaaaoooooooklapitiklapitiklapiti....Hurrataan ja aplodeerataan kuin olisi taas jotakin oikeasti voitettu. Mutta onneksi rivimiehen ei tarvitse elää tuon voiton kanssa elämänsä loppuun asti. Riittää, että hurraa niin kauan kuin henkeä piisaa.

Teatterisairastun

Joidenkin puolueiden jotkut ehdokkaat ilmoittavat vaalirahoistaan suurimman osan tulevan puoluetuesta. Ovat elviksinä, etteivät ota mitään ulkopuolista vaalirahaa vastaan eivätkä ainakaan omiaan käytä. Miksi ihmeessä minun pitää maksaa näitten elvisten vaalikampanjat? Jos kerran puolue maksaa, se raha tulee puoluetuesta eli verovaroista eli minunkin taskustani. Onkos tämä sitten sitä demokratiaa, jota tässä pitäisi kynsin hampain puolustaa? Minä tulen sairaaksi tästä teatterista.