Leijonanpentu lahjaksi

Uutisissa kerrottiin, että Saksan maalla eläintarhoihin tulee paljon mitä erilaisimpia eläimiä aivan tavallisilta ihmisiltä, kaupunkilaisilta. Kissoja? Koiria? Höpön löpö. Tiikereitä ja leijonia ja apinoita jos jonkinlaisia, käärmeitä, liskoja, harvinaisia lepakoita. On näet tullut hauskaksi tavaksi lahjoittaa merkittävälle ystävälle, työtoverille, työnantajalle, yrittäjälle jotakin erikoista ja uutta, vaikkapa villieläin.
Istutaan palaverissa ja pohditaan, mitä annetaan Wolfgangille lahjaksi. Joku keksii, että mies on horoskooppimerkiltään leijona. Siis annetaan leijonanpentu. Sellainen tilataan salametsästäjältä Afrikasta ja niin voidaan lahjoittaa herra W:n kaupunkiasuntoon suloinen leijonanpentu. Muutaman viikon ja parin pilalle purrun kalustuksen jälkeen viisaille ihmisille valkenee, jottei taida leijona oikein sopia kaupunkiasuntoon ja niinpä se sitten viedään kuin muina miehinä häpeilemättä eläintarhaan. Kivaa oli ja työkoneen näytöllä on taustakuvana suloinen tv-tasoa pilalle pureva leijonainen.
Monet ovat horoskooppimerkiltään oinaita tai kauriita, krapuja, skorpioneja, neitsyitä... Hmm. Mitäs sitä neitsyelle oikein antaisikaan lahjaksi?
Minä olen syntynyt vesimiehen tai kalan merkkiin. Toivottavasti en kuitenkaan koskaan saa minkään juhlan kunniaksi lahjaksi kalaa. Siinähän on tunnetusti hyvin paljon sisilialaista symboliikkaa. Ja minä kun niin rakastan elämää ihan vaan itsessään.

Kuukuulaa ja koodimaata, kun ei uutta uskalleta

Oi, Suomi, katso sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa
sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa!

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle
pääs seppelöimä suurten muistojen,
oi nouse, Suomi, näytit maailmalle
sa että karkoitit orjuuden
ja ettet taipunut sa sorron alle,
on aamus alkanut, synnyinmaa!

Minä olen Finlandia-mies, ehdottomasti. Kun kuulen tuon hymnin soitettuna tai laulettuna, tunnen olevani suomalainen, karjalaisen suvun vesa, sorretun ja kotoaan ajetun heimon jälkeläinen, joka isien ja äitien tekojen kautta saan olla sivistyneiden yksilöiden joukossa tasa-arvoisena ja vapaana.
Sibeliuksen Finlandiassa melodia kertoo Suomen raskaan historian ja myöhemmin V.A. Koskenniemen kirjoittamissa sanoissa voi kuulla rautakahleiden kirpoavan, nälän hellittävän, suurten miesten taistelun ryskeen vapaudesta kuin myös nähdä sen niin paljon palvotun sinisen taivaan ja kuulla alkukesän kiurun, suomalaisen vapauden ja ajatuksen avaruuden tunnuskuvan. Finlandia-hymnissä lauletaan yhdestä maailman hienoimmista maista ellei hienoimmasta. Se ansaitsisi olla meidän kaikkien yhteinen kansallislaulumme.
Suomi on saanut viime päivinä kultaa ja kunniaa hiihtämällä. On laulettu yksin ja joukossa Maamme-laulua. Minulle se soi nykyään viroksi eikä se herätä mitään tunteita - ei mitään. Siinä ei ole suomalaista henkeä, pelkkää maisemakuvausta.
- soi Saana (tunturi) kultainen
- ei laaksoa eei kuukuulaa (esim. keltainen kuula)
- kuin kootimaa (murteellinen ilmaus nörttikielisestä koodimaasta=Nokia) tää pohjoinen, maa kaallis iisiien (iisi=easy).
Humoristinen laulu oikeastaan. Mutta sitä vaan lauletaan, kun ei uutta uskalleta.

Hatut eivät sovi minulle - kerjäläiselle

Istun torin laidalla kerjäämässä. Lapset, vanhukset, koululaiset, opiskelijat, työväki, kauppiaat... Kaikki kulkevat ohitseni vilkaisemattakaan minuun. Muistelen vanhaa tarinaa, jonka joskus luin saksan kielen oppikirjasta. Sokea mies istui kerjäämässä, mutta kukaan ei antanut hänelle lanttiakaan, ei edes huomannut häntä. Sitten muuan runoilija pysähtyi kohdalle ja kirjoitti jotakin pahvilappuseen ja laittoi sen hatun viereen. Kohta alkoivat lantit kilistä ja setelit kahista hattuun. Lapussa luki:"Es ist Frühling. Sie können es sehen. Ich nicht." "On kevät. Te voitte sen nähdä. Minä en."
Minä kuitenkin näen. Enkä voi vedota mihinkään ulkoiseen vammaan tai puutteeseen. Ohitseni kulkee pankkiiri ja hymyilee vaivautuneesti. Pyydän häneltä sijoitusohjetta, mutta kiireisellä miehellä ei ole aikaa mokomalle. Huudan hänen jälkeensä, että minulle olisi kyllä rahaa. Pankkiiri naurahtaa: "Ai on vai!"
Ravintolanpitäjä seisahtuu hetkeksi eteeni, kaivaa taskustaan savukkeen, sytyttää sen ja jatkaa matkaansa. Pyydän häntä laittamaan minulle loistavan aterian, mutta taakseen katsomatta mies jatkaa matkaansa. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin pysähtyy ja kääntyy ja astelee takaisin luokseni: "Taidat vittuilla. Sulla ei sitten ole seuraavaan puoleen vuoteen asiaa meidän ravintolaan."
Hattu edessäni kerjään palvelua. Missä on minun runoilijani, joka kirjoittaisi pysäyttävät, kuolemattomat sanat: "On kevät. Jos minä voin sen nähdä, mikset siis sinäkin.
Otan hattuni ja heitän sen roskakoriin. Hatut eivät sovi minulle.

Naistenlehtiä ja lämmintä juomaa pään menoksi

Tasa-arvo on sitä, että miehet ja naiset ovat keskenään kaikissa olosuhteissa tilanteista riippumatta tasapuolisesti tasa-arvoisia. Mutta apteekissa kaikki on toisin. Ja ylipäätään kaikkialla, missä sairauksia hoidetaan ja terveyttä ylläpidetään.
Istun terveyskeskuksen odotushuoneessa ja selaan naistenlehtiä, Annaa ja Gloriaa ja Kodin Kuvalehteä... Istun apteekin tuolissa odottamassa reseptilääkettä ja luen Annaa ja Gloriaa ja Kodin Kuvalehteä... Missä ovat kaikki miestenlehdet? Missä on Jallu ja Kalle. Ei näy Lollosta vilaustakaan. Kerran kysyin apteekkarilta asiaa, mutta hän ei ollut edes ymmärtävinään koko kysymystä. Tosikko oli hän asiakaspalvelijaksi. Itsestään selvyytenä pidetään, että miehet lukevat vain naistenlehtiä terveitä päiviä odottaessaan. Ehkä siinä on logiikkaa, kun oikein syvältä kaivaa. Mutta seuraavassa tarinassa ei ole.
Ostin apteekista nuhalääkettä, jauhepusseja. Pussin kyljessä lukee: Mustaherukan- ja mentolinmakuinen lämmin juoma. Mutta ei siellä kyllä sitä juomaa ole. On vain punaista jauhetta. Ja sitten työpaikalla sekoitin jauheen kylmään mehuun, kun ei minulla ole täällä lämmintä vettä. Ei lämminnyt juoma, vaikka siihen olisi pussin tekstin mukaan pitänyt kehittyä lämmin juoma. Tästä voidaan hyvin loogisesti päätellä, että terveydenhuolto pyrkii sekoittamaan miehen pään hyvin monin keinoin.

Täydet oikeudet ja makeat muistot

Paikallinen osuuskauppa sai 70-luvun alussa alkoholinmyyntiin b-oikeudet. Se tarkoitti sitä, että osuuskaupan omistama ravintola sai myydä keskiolutta, olutta ja viiniä, mutta väkevämmät viinakset piti edelleen suurempien pitäjien ja kaupunkien ravintoloissa juoda tai hakea oma viinalastinsa naapurikauppalasta. Isännät istuivat asiaa baaripöytään pohtimaan ja olivat kovasti huolissaan omasta osuuskaupastaan. Tuumivat, että kyllä kaupassa täytyi olla jotakin vikaa, kun se sai vain b-oikeudet, kun paikallisella trokarilla, Sökö-Onnillakin oli täydet oikeudet.
Kun ravintolassa oli juonut oluen tai pari tai nauttinut lasillisen viiniä, piti syödä vähintää leipää ja voita, jottei tyhjävatsainen janonsammuttaja olisi samalla tullut sammuttaneeksi itseään. Kyllä silloin hyvää huolta pidettiin energiatasapainosta oikein esivallan toimesta.
Viinakaupasta sai ostaa vain neljä pulloa väkevää viinaa yhdellä kertaa. Sökö-Onnin kaupassa kaikki oli kuitenkin toisin ja eurooppalaisella tasolla jo varhaisilla vuosikymmenillä. Lastin kokoa ei rajoittanut kuin ostajan rahapussi. Silloin tällöin kauppias joutui kuitenkin katumuslomalle ammatistaan ja jonnekin päin Suomea tiilenpäitä lukemaan. Mutta aina vapaus koitti tavalla tai toisella. Olipa kauppias kerran ollut ehdonalaisessakin ja pitäjän kirkkoherra oli pantu häntä valvomaan. Ilmoittautua piti joka toinen viikko ja säntillisesti tuo viihdealan yrittäjä ilmoittautuikin ja kun viimein täydellinen vapaus koitti, palkitsi valvottu valvojansa karamellipussilla. Tuota kutsutaan nykyisin jälkimarkkinoinniksi ja se on kaupankäynnin elinehtoja. Aina pitää jäädä yhteisestä tekemisestä hyvä mieli ja makeat muistot.

Aamupuuro väärään kurkkuun

Aamusella oli seurakuntakodilla yrittäjille keitetty aamupuuro ja puurolle tuli myös kaupunginjohtaja kertomaan kaupungin tulevaisuudensuunnitelmista, jotka koskevat monen alan yrittäjiä myös. Paikalla oli kolme yrittäjää!
Meillä oli iso kattilallinen aamupuuroa vedettäväksi väärään kurkkuun. Sanotaan, että on taantuma ja että töistä pitää nyt pitää kiinni kynsin hampain ja niitä pitää niska limassa haalia. Aamusella kaupunginjohtaja kertoi, mitä kaikkea on yrityksille tarjolla, mutta melkein ketään ei kiinnostanut. No voi helevettiläinen. Mitäs tämä tämmöinen on. Katetaan valmis pöytä syödä ja ottaa ja varata parhaat urakat päältä eikä kukaan ole innostunut omalta kurjuuden märehtimiseltään. Vielä kerran voi helevettiläinen.
Ei tarkoitus ole osoitella ketään eikä syytellä ketään, mutta kun kuitenkin joudun joka päivä kuuntelemaan, kun on niin hiljaista eikä kukaan soita eikä laita sähköpostia eikä mitään tapahdu ja kun pitää saneerata ja irtisanoa. Ja istutaan katse seinään nauliutuneena ja odotetaan puhelimen soivan tai sähköpostin singahtavan näyttöön.
Noustaanpas nyt näiltä sijoiltamme ja aletaan hakea yhteistä hyvää. Kokoonnutaan ja keskustellaan, miten voimme olla toisillemme iloksi ja hyödyksi.
Pannaanpas pipot päähän ja lähdetään vaikka jonakin iltana MyllyPubiin miettimään, mikä meitä vaivaa. Jos tuntuu, että vain vaivaa, jäädään sinne pipoinemme lopuksi elämäksi istumaan. Mutta jos tuntuu, että voidaan vaivaan jotakin tehdä, noustaan perseiltämme tekemään. Kyllä se siitä taas.

Vainajat pitopöydässä kukkia haistelemassa

Ortodokseilla on tapana viedä ruokaa haudalle. Ja vähän viinaksiakin. Joutavaahan on olla täydellä vatsalla hyvissä pidoissa, jos ei muutamaa ryyppyä saa pölyistä kurkkua huuhdellakseen. Sattuipa kerran sitten joku pohjalainen luterilainen karjalaisen ortodoksin haudalle irvistelemään ja ihmettelemään, milloin mahtoi vainaja sitten nousta niitä ruokia syömään ja viinaksia juomaan.
- Ka samaan aikaan nousoo kuin teijän vainaat kukkasii haistelemmaan.