Satoi lunta

Keltaisen ruskea koivunlehti putosi koskeen ja ui virran mukana muutaman metrin, pysähtyi hetkiseksi suuren kiven takaiseen vieskaan ja pyöri ympäri kuin paikkaansa hakien. Vaan ei se malttanut jäädä paikalleen, vaan jo kohta siirtyi virtakohdan reunalle, pyöri siinä vimmatusti ja kiirehti uudestaan iloisesti ylöspäin ja taaksepäin ja sivuille ja eteen soljuilevaa, nousevaa, kohoilevaa koskipyörrettä. Valkoinen vaahto peitti lehden, kunnes se poukkelehti vaahdosta vapaaksi, värisi taas hetken uudella vaahtopäällä ja muljahti alas kivien väliin, nousi sieltä nopeasti, pyörähti muutaman kerran ja nousi taas vesipatsaan harjalle, viihtyi siinä haipuvan hetken ja jatkoi kivien väliin, tarttui kiinni sammalaiseen rapakiveen ja kuin olisi kaksin käsin siitä kiinni pitänyt, värisi se graniitissa kiinni kuin lapsi äitinsä sylissä vieraan ihmisen häntä tavoitellessa. Mutta kauan ei voimaton ruskalehti jaksanut vastustaa veden väkevää voimaa, vaan kohta jo irrotti virtaisa vesi lehden matkaa jatkamaan, pomppimaan, pyörimään, vitkastelemaan, kääntyilemään, vääntyilemään, seisahtumaan, kiirehtimään, nousemaan vikkelästi ylös ja nuljahtamaan vaahtoisen veden alle tai pulahtamaan pintaan. Niin kiirehti syksy alas Kaurin koskea, kunnes saapui suvantoon, lipui siinä hiljalleen kohti rantaa ja jäi rantapensaan juureen martomaan ja muuttumaan maaksi jälleen. Satoi lunta ja syksy alkoi muuttua talveksi taas.

Jo kaukaa kuului kärrynpyörien kolke ja hevosen laiska ravi. Märän luminuoskainen maa litisi kavioiden alla ja hevosen hengitys pärskähteli isä Tentun kiristeltyä suitsia Kaurin pihaan ajettuaan. Kovin usein ei pappi talon pihaan hevostaan kääntänyt ja siksi kävivät kaikki häntä uteliaina vastaan. Pelkän kahvin tai kyliä kiertelevien juttujen takia ei pappi kirkoltaan matkaan lähtenyt, vaan kaikki tiesivät vakavan ja totisen asian silloin kyseessä olleen, kun pappi sen edellä hevostaan ajoi.

Vakavina istuivat talon väki ja kirkonmies  suuren tammipöydän ääressä. Haroi ja hieroi Kauri piippuaan ja kopisteli sitä takan kiviin, puhalteli öljyä varresta koppaan ja valutteli ruskean pien arinalle, täytti kopan Pietarin imelällä tupakalla ja sytytti sen takkapuun hiilloksella.
- Vai semmoista on mänty tekemää.
- Semmoistapa hyvinkii on mänty tekemää.
Värisi isä Tentun siivoton parta kuin kuloheinä tuulessa.
- Semmoistapa hyvinkii.

Uudelle lukijalle tiedoksi

Hyvä lukija. Isoisäni Gauril Hartikaisen velmua tarinaa kannattaa alkaa lukea aivan alusta.

http://www.hannuhartikainen.blogspot.fi/2012/07/sukuni-on-muilta-mailta.html

Toinen jauhoi, toinen takoi

Seppä Ontrein kädet olivat suuret kuin ojalapio, mutta sormet olivat herkät ja tunnokkaat kuin pelimannilla.  Kaurin höyrymyllyn onkapannun ammottava reikä hävisi kuin siinä ei koskaan olisi reikää ollutkaan. Reiän paikalle niittasi seppä pyöreän kilven ja teki sen niin tiiviiksi, ettei pihahdustakaan päässyt niittien välistä ilmaa höyryllä sotkemaan. Lupasi seppä Ontrei opettaa Tanjosen pojille karhuntanssia, kun ne vain kiinni saisi. Mutta kovin kiersivät veljekset myllyn kaukaa ja väistivät tiellä kaikkia, jotka vähänkään myllyn asioilla liikkuivat.
Kauri oli aina uskonut olevansa rehti mies, jonka tekemiset olivat kaikkien puolella eivätkä ketään vastaan. Kun kauppa sujui ja mylly jauhoi, tuli rahaakin kirstuun enemmän kuin sitä tarvitsi käyttää. Tiukan paikan tullen ei tyhjästä kirstusta olisikaan ollut menoreikää paikkaamaan, mutta tuota asiaa eivät Tanjosen pojat koskaan ymmärtäneet. Olivat kuulleet idästä oppinsa saaneitten saarnamiesten sylki suusta lentäen puhuneen, miten ahneet tehtailijat ja patruunat ja tilanomistajat ja kartanonherrat keräsivät ruplat ja markat paksuihin nahkalompsiinsa ja veivät rahojaan kirkonkylien pankkeihin korkoa kasvamaan ja lisääntymään sillä aikaa, kun työväki paikkasi pöksyjään ja kiristi kankaista vyötään nälästä naukuvan vatsansa ympärille.
Hartikanvaarassa ei kukaan kulkenut huonoissa vaatteissa saati nähnyt nälkää. Kauri tarjosi työtä vieraalle aina, kun sitä vain oli tarjota. Mutta ei niin kauniskarvaista koiraa ollut, ettei kirppu sen nahkaa olisi tilaisuuden tullen purrut.
Vinttikaivoa korjatessaan Kauri ajatteli janoista, joka itselleen vain vahinkoa teki sotkemalla raikkaan ja hyvän kaivon. Kun korjasi ja nosti ruoka-aittansa kivijalaltaan pudonnutta nurkkaa, muisti Kauri hevosensa hengiltä pieksäneen miehen. Oli tuo kelvoton ruunallaan vedättänyt liian raskasta kuormaa. Kun oli elikolta voima loppunut, ei ollut mies tälle heiniä tarjonnut, vaan kiukuspäissään sen hengiltä hakannut. Sinne olivat metsään jääneet niin hevonen kuin raskas kuormakin. Tyhjin käsin oli kotiin tarponut kiukussaan oikeutta jakanut mies.
Istuivat rannalla seppä ja mylläri ja miettivät ihmisen mieltä. Oliko järin väärin, että yhdellä oli vähän paremmin kuin muilla ja muillakin varsin hyvä. Vai oliko parempi niin, että kenelläkään ei ollut hyvä. Sanoi sepän järki, ettei kaikille voinut tasapäin jakaa. Ja jos tasan jakoikin, takoi toinen heti markan kahdeksi ja toinen syödä jauhoi sen ainokaisen. Semmoinen oli ihminen. Toinen eli sitä päivää ja toinen ajatteli huomista. Toinen aukaisi pirttinsä oven vieraan tulla ja syödä, toinen salvan työnsi oven eteen ja lihatiinun laittoi komeroon muilta piiloon. Kukin tuli kylläiseksi tavallaan ja kukin näki nälkää mahallaan. Tasan ei mennyt koskaan hyvä eikä paha. Jos ei aina itselle lisää saanutkaan, tuli mieli paremmaksi, kun toiseltakin pois kiskoi. Niin aatoksivat miehet nokikäsin istuissaan. Toinen jauhoi ja toinen takoi ja ehyeksi elämää yrittivät, toisten rikki repimää.

Sotakoneisto ei sääli halukasta: ota toinen oikealta

Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon rahaa ja voimavaroja kuin toisen ihmisen tappamisen suunnitteluun ja toteutukseen. Sotakoneet ovat kalliita ja sitovat älyä ympärilleen varsin mittavia määriä. Se on hyvin harmillista. Toki noista tuhoponnisteluista joissakin tapauksissa hyötyy myös rauhallinen ja rakastava maailma, mutta kovin on kallis tuo hyvinvoinnin kiertotie.

Säilyke lienee tunnetuin sotakeksintö. Kun piti maailmansodan taistelureissuilla saada helposti tuoretta ja syömäkelpoista ruokaa, keksittiin säilöä lihaa ja muita elintarvikkeita ilmatiiviiseen peltiastiaan. Uusimpia ihmiskuntaa kovasti hyödyttäneitä oivalluksia ja sotatuotekehittelyn tuloksia on gps-paikannus. Kun aiemmin vain ohjukselle annettiin oikeat koordinaatit löytää vihollisen tukikohtiin tuhoa tekemään, nyt myös tavallinen autoilija saattaa löytää kotiin tai kylään satelliittipaikantimen avulla. "...ota toinen oikealle..." Mutta niin kuin sodassa saattaa ohjus harhautua radaltaan, myös sokeasti geepeeässän opastusta seuraava voi löytää itsensä autoineen vaikka satama-altaasta. Sodassa tappion voi ymmärtää, mutta kylmässä altaassa auton kanssa voi myötätunto sotainisinööriä kohtaan olla hakusessa.

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." Noin kirjoittaa runoilija. Jos seksin puute tappaisi, olisi sotakoneiston älyosasto keksinyt jo yksinäiselle sotilaalle keinokaverin. Mutta sukupuolipartnerin puute ei liene sodan kannalta niin merkittävä, että siihen kannattaisi investoida älyä tai rahaa. Niinpä toistaiseksi yksinäisen ihmisen kumppaniksi on vain typeränoloisia kumilolitoja ja Antonio Banderas Blow Up Dollseja. Ei ole kehittänyt sotainsinööri sotapojalle sellaista kumikumppania, jonka kanssa voisi keskustella Herman Hessen Lasihelmipelistä ja naukkailla nuotiolla punaviiniä partioreissulla vihollisen selustassa. Saati sitten leikkiä lemmellä kynsitulien lämmössä vihollisen laserkatseelta suojassa. Vaan jos olisi, olisi myös vihollinen kehittänyt keinon mokoman mukavuusvälineen nopeasti paikallistaa. Ei tuntuisi hääviltä semmoinen, kun vihollinen ampuisi yksinäisen sotamiehen nuotiokumppanin taivaantuuliin kesken henkevimmän keskustelun. Voisipa osalliseksi joutua tavan siviilikin metsäautotielle poikettuaan. Siinä olisi metsien mies housut kintuissa escortinsa takapenkillä ypöyksin, kun täsmäohjus olisi vienyt morsiamen kuin taikuri pöytäliinan astiaston alta. "Ota toinen oikealta."

Ammut hyvän hevoisen ja karhun saat

"Tanjosen pojat Ontrei ja Vasili olivat käyneet idästä pyytämässä karhun ja sitä pitäneet päiväkausia nälässä. Päästivät sen Gauril ja Jekaterina Hartikaisen pihassa irti ja se oli kiusattuna saanut aikaan paljon tuhoa. Veljekset eivät tunnustaneet tekoaan, mutta kun eivät ole kovin viisaina miehinä he tunnettuja, pääteltiin valjaista juuri näiden koltiaisten olleen asialla. Valjaat olivat Tanjosen poikien isän, Grigori Tanjosen jo vanhuuteen kuolleen tamman valjaat. Karhun ei kukaan tiennyt osaavan itseään hevoskärryn eteen valjastaa."

Noin kirjoitti isä-Tenttu kirkonkirjaan ja tallensi varsin ikävän tapahtuman tulevien sukupolvien luettavaksi.

Myllyllä ei monta päivää vahinkoja korjattu saati niiden perään murhetta kannettu. Levisi pitkin pitäjiä kummallinen tarina pienestä hevosesta, joka oli pitkin taivaita kärryihin valjastettuna Hartikanvaaraan lentänyt tähtivana perässään. Oli pihan poikki kaarrellut kuin ryssän kotka ja aina mennessään milloin minkin tavaran särkenyt tai nurin potkinut. Kun talon isäntä oli viimein saanut hevosen alas ammutuksi, olikin tuo ryökäle maahan pudottuaan muuttunut mesikämmeneksi. Noista puheista katsottiin ennusmerkkejä tuleviksi tapahtumiksi. Mitä kauemmas Hartikanvaarasta tarina kulki, sen väkevämmäksi muuttui hevosen voima ja sen suuremmat olivat myllyrannan tuhot. Olipa jo kaksipäinen kotkakin hevoskärryn kanssa lennellyt ja raadellut katraallisen lampaita käyrällä nokallaan ennen kuin oli Kauri saanut sen alas ammutuksi ja viimeistä sulkaa myöten kynityksi. Tiedettiin noista merkeistä, että maailma mullistuisi Venäjän maalla ja pahat ajat tulisivat sieltä Suomen suuriruhtinaskuntaan kuin aina ennenkin. Sanottiin, että kasakoiden tuloa tiesivät kaksipäiset kotkat, ja kaikista pahin ennusmerkki olikin juuri karhuksi muuttunut hevonen.
- Heboinen on niätsen Suomi ja ryssän karhu on ryssän karhu. Sen tiijät, miten hänessä käy. Ammut hyvän heboisen da karhun suat.

Eivät täyttyneet omat taskut toisen vahingosta

Ähisivät veljekset karhun ympärillä ja yrittivät saada elikkoa pysymään sapilailla. Raskasta oli nukkuvaa ja velttoa karhua liikutella, kun maa veti sitä puoleensa kuin umpihumalaista ainakin. Kun saivat miehet lurppahuulisen mesikämmenen viimein vonkuroitua aisojen päälle maakaamaan, nostivat he sapilaiden vetopäät ylös ja kokeilivat voimiaan liikuttaa melkein täysikokoista eläintä. Niin alkoi nukkuvan karhun ja Tanjosen veljesten vaivalloinen matka kohti Hartikanvaaraa.
Toista vuorokautta vetivät miehet milloin umpiunessa rojottavaa, milloin puolihereillä nykivää otsoa kohti Kaurin myllyä. Kun matka oli lopuillaan, pysähtyivät he odottamaan pimenevää iltaa ja karhun heräämistä. Veljekset olivat sitoneet karhun kaulassa oleviin valjaisiin vahvat köydet molemmille puolille ja solminneet ne puihin kiinni. Kun karhu heräisi, se ei pääsisi käsiksi kumpaankaan mieheen. Tokkuraista karhua olisi helppo kuljettaa köysien välissä juuri sinne, minne miehet halusivat.
Karhu värähti ja sen silmät aukesivat tuokioksi, kun höyrymyllyn pilli vihelsi ja puski ilmoille valkoisen puhdasta höyryä. Oli ilta ja myllyn väki lopetteli päivän töitä. Vähitellen pihapiiri rauhoittui, ja kun hämärä laskeutui koskelle, sammui viimeinenkin oranssi kajo taivaanrannasta ja tuli läpinäkemättömän pimeää.
Lökki-Ontrei tökki terävällä kepillä karhua ja sai sen nousemaan viimein huojuville jaloilleen. Raskas oli karhun käpälä, mutta nälkä ja kiukku saivat sen kuitenkin komuamaan ylös. Se murahteli ja puuskutti ja kävi kohta taas istumaan. Miehet kiristivät köysiä ja vetivät sitä nousemaan tassuilleen. Karhu yritti vastustaa miesten voimaa. Se oli päiväkausien nukkumisesta ja nälästä ja veljesten liemistä vielä niin voimaton, ettei jaksanut kauan vastaan hangata, vaan taipui löntystämään kuin lehmä miesten välissä.
Kuu nousi taivaalle ja alkoi valaista pihapiiriä. Vasili tunsi Kaurin tantereen ja tiesi, missä mies mitäkin värkkiä säilytti. Hevosen kärryjen ylöpäin sojottavat aisat näkyivät kuun kirkastamaa taivasta vasten ja veljekset alkoivat taluttaa karhua kohti kärryä. Asettelivat vielä pökkyräisen otson aisojen väliin ja kiristivät valjaat aisoihin. Siinä nuokkui metsän kuningas Kauri Hartikaisen pihassa aisojen välissä kuin uskollinen koira kuono pystyssä ja ilmaa laiskasti haistellen.
Löivät rutaleet kaksissa miehin karhua vitsaksilla ja ärsyttivät tämän täysin hereille.
- Persiille ammuttuu meskämmentä ei piättele kärry eikä mikä. Koht sillää alkajaa Kaurin pihas pyörii hullun mylly.

Lökki-Ontrei avasi ranta-aitan ovet ja Vasili ryösti savusaunan orsilta kylkipaloja sylyksen täydeltä ja viskeli rustoisia ja maukkaaksi savustuneita luita pitkin pihaa. Karhun voimat palautuivat viekkaiden hajujen voimasta ja sen nälkä sai sen sellaiseen vimmaan, jota ei ihmissilmä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Säikähtivät Tanjosen pojatkin moista menoa, kun karhu laukkasi pitkin pihaa hevoskärryn aisoissa. Ahdistettu ja nälkäinen eläin rymisteli ja särki kärryineen kaiken, mikä sen tielle osui. Putosi aitan nurkka, ryskäsi nahkasaranoiltaan savusaunan ovi, lensivät ämpärit ja kiulut ja kaatui vinttikaivon vintti kuin ikihonka ryskäten ja remuten pitkin pituuttaan pihalle. Kun karhu sai suupalan maasta noukituksi, sen tunsi kärryjen aisojen sitä uhkaavan ja se hyökkäsi vastustajaansa päin sellaisella vimmalla, ettei sitä kestänyt ihmisen rakennus eikä luojan luoma.

Jekaterina heräsi pihalta kuuluvaan karhun örinään ja kolinaan ja ryntäsi ikkunaan katsomaan hirveää menoa. Korkean talon ylähuoneista avautui näky, jota hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Kirkkaassa kuutamossa laukkasi pihassa pieni ja vimmattu hevonen aisoissa kuin pirun ja perkeleen poni ja murisi ja mölisi kuin metsän kiimainen karhu. Kärry pomppi puolelta toiselle ja murjoi ja ruhjoi tielleen osuvia esineitä ja piha oli kuin sen keskellä olisi räjäytetty tunamenttipommi. Oli saanut karhun kauheasta vimmasta osansa myös höyrymyllyn herkkä sielu. Suuri reikä onkapannun kyljessä oli kuin avanto keskellä polkua.

Istuivat toisella rannalla Tanjosen veljekset ja nauroivat ja hirnuivat Kaurin vahinkoa ja karhun vallatonta vimmaa. Kuulivat oven käyvän ja Kaurin kiroavan pihan hävitystä. Kajahti kohta tuima laukaus, ja kaiku velloi kuun kellastamassa yössä edes takaisin. Näkivät miehet karhun kaatuvan aisojen väliin, ja kuulivat, miten metelin ja meuhkeen ja aseen paukahduksen jälkeen täydellinen hiljaisuus asettui pihapiiriin kuin verho olisi hitaasti vedetty ikkunan eteen.
- Tulha tuota väzykkäse rahal reikee höyrymylläril.
Hihittivät miehet aiheuttamaansa vahinkoa ja pyyhkivät kylmän yöilman valuttamia sieraimia takin hihaan. Olivat he ylpeitä järjestämästään sekamelskasta ja tiesivät, että kauan kulkisi kylillä tarina Kauri Hartikaisen vimmaisesta hevosesta, joka kuoltuaan karhuksi muuttui.
- Onha häl njenguo kirstu pohja rököllää. Ize pitää, muillei anna. Siinäi siule.

Niin jakoivat Tanjosen veljekset Kaurin rahoja ja uskoivat kirstun pohjan vähän lähemmäksi tulleen. Mutta eipä tuosta pirun ponin vierailusta niin suurta reikää Kaurin taskuun tullut, että paikkaamaan olisi pitänyt ruveta. Vaan eivätpä täyttyneet veljestenkään taskut. Yhtä tyhjät ne olivat seuraavana aamuna kuin olivat ennenkin olleet.

Myllyranta laskeutui pyhään

Leveäteräinen kirves kumahti tuoreeseen lihaan ja katkeava luu rusahti kuin kuivunut koivun oksa. Kauri oli nostanut sian ruhon puolikkaista pölkyistä rakennetulle vaahterapöydälle ja pilkkoi sian parin kilon paloiksi. Kylkiluista keitettäisiin soppaa tai savustettaisiin ne savusaunan orsilla maittaviksi makupaloiksi, joita kelpasi kylminä talvipäivinä imeskellä. Jekaterina pinoi lihat kankaiden väliin jokivarren aittaan. Aitan lattia oli vahvan muhakerroksen peitossa ja muhan alta kuulsi valkoinen lumi ja kirkas jää. Se oli joen jääpeitteestä sahattu kesää varten sahanmuhan alle kylmää hohkamaan ja ruokaa säilömään. Eivät sienneet kylmässä aitassa kärpäsen toukat saati viihtyneet torakat tai muut lihan perään olevat hyönteiset. Ja vahva suolakerros karkotti sitkeimmänkin tuholaisen maukkaan sianlihan kimpusta.
Neljälle ihmiselle kokonaisesta siasta piisasi melkein puoleksi vuodeksi silavaiseksi siivuksi leivän päälle, rasvaiseksi paistiksi perunoita höystämään tai muhevaksi kinkuksi joulupöytään. Oli kuullut Kauri matkoillaan, miten Ruotsin maalla jouluksi sika tapettiin ja sen kinkut paistettiin kokonaisina joulua tupaan tuomaan. Pää työnnettiin kokonaisena uuniin ja ruskeaksi paistettiin ja vielä lopuksi kirkkaanpunainen omena sen suuhun työnnettiin.
- Ka juablukka sikopotsin suus se ylen äijält tsomainen on.

Oli lauantaipäivä. Myllyn kattilan alla paloi tuli verkkaisesti ja kone kolahteli kuulaan kumeasti. Aamupäivän työt oli tehty ja laskeuduttiin kohti pyhää. Toistakymmentä kuormaa jyviä oli jauhettu jauhoiksi leipää ja puuroa ja nisua varten, lehmille appeen sekaan karkeammaksi ja nisujauhoksi ohuen ohueksi tai puolikarkeaksi. Ei jauhanut Kaurin mylly enää sitä, mitä sattui kivien välistä tulemaan, vaan sellaiseksi se jyvän hienonsi, millaiseksi mylläri sen halusi. Puolen päivän jälkeen lähtivät miehet koteihinsa ja jättivät Kaurin ja Jekaterinan poikiensa kanssa myllyrantaa keskenään asumaan.

Loppukesän leppeä tuuli liikutteli ensimmäisten hallaöitten värittämää pihapiiriä. Pihlajien lehdet olivat alkaneet jo vähän punertaa, ja painavat marjatertut taivuttelivat oksia alemmas. Tuuli huojutteli niitä hitaasti kuin arvellen ja kuulostellen. Saunan avoimesta ovesta leyhysi savuinen lämpö ja sen kitkerä haju levisi pitkin rantaa ja nousi päätalolle saakka. Konsta ja Sassa kantoivat vettä saunan paljulle kumpikin voimiensa mukaan. Poikien hiusrajat olivat hiestä märkinä, ja kovin raskaina painoivat puiset vesikiulut hentojen poikien käsissä.
- Männööt hyvät lämmöt hukkaan tyhjää touhutessa.
Konsta ei ollut koskaan kovin innoissaan ruumiilliseen työhön tarttumassa. Veden kantaminen oli hänestä kovin vastenmielistä ja monesti yllätettiin hänet vajaan kiulun kanssa kävelemässä ja omastaan Sassalle jakamassa. Mutta niinkuin aina ihminen, joka ruumiin työtä vieroksuu, keksii hän mitä kummallisimpia apuvälineitä elämäänsä helpottamaan. Eipä aikaakaan, kun nousi myllyrannasta saunaa kohti köysirata, johon oli Konsta sitonut puolen kymmentä puista vesikiulua. Kiilapyörään oli poika taottanut seppä Ontreilla rautaisen kammen ja jo nousi pesuvesi saunapaljuun yhtäkään askelta ottamatta ja otsaa hikeen asti saattamatta. Muutaman tsaarin kopeekan hinnalla hän sai Sassan vielä kampea pyörittämään ja keskittyi itse uutta keksintöään vielä paremmaksi säätämään.

Porisi padassa kesäsian ensimmäinen lihakimpale ruokapöytään. Saunan ovet olivat apposen avoimina ja suuren kivikiukaan viimeiset lämmöt kuivattivat löylyn kostuttamia seiniä ja lauteita. Ylisellä kuivuivat kylkipalat ja imivät viimeisiä savujälkeisiä mausteekseen. Saattaisi siitä jo kirkonmenon jälkeen taittaa rapoisan luun lihoineen, mehuineen.

Keittyvän lihan ja kuivuvan kylkipalan himoittava tuoksu nousi selkeän syyskesän pilvettömälle taivaalle, laskeutui sieltä alas ja leijaili huumaavana kilometrien päähän  horteestaan heräilevän uroskarhun päiväkausien nälän herkistämään kirsuun. Haistoivat herkullisen tuoksun myös Tanjosen veljesten räkäreunaiset sieraimet ja tiesivät silloin kuraturvat, että oli aika tarkistaa karvatassun valjasremmit.