Sodan etikkaa

Tuskin lienee sattumaa, että etikka ja etiikka ovat kirjoitusasultaan noin lähellä toisiaan. Naama menee väännöksiin ja mutkalle ja pahoihin näköihin molemmilla varsinkin, jos sattuu aihe kohdalleen.
Sodan etiikka? Mitähän se oikein on? Onko se sitä, että ei saa raiskata ihmistä ennen surmaamista tai ettei vihollista saa tähdätä pimeässä valovoimaisella pimeänäkökiikarilla. Tai ettei saa ampua vihollissotilasta kohti räjähtävää kiväärinluotia, kun taas varsin kovasti räjähtävän kranaatin saa tuupata vaikka kokonaisen jalkaväkiryhmän majapaikkaan, joukkuetelttaan tai kuorma-autoon. Etikalta tuommoinen maistuu.
Metsästyksen etiikka? Jonkun eläimen saa pyytää raudalla, mutta jotakin toista taas ei. Rautahan on siitä kätevä pyyntiväline, ettei tule turkkiin reikää, jos eläin vain tassullaan semmoiseen vehkeeseen astelee. Monesti vaan käy niin, että eläin kärsii aika tavalla ennen kuolemaansa raudoissa teutaroidessaan. Mutta kärsiikö siis jokin toinen eläinlaji toista lajia enemmän? Kai niin pitää ajatella, kun kerran pyynti on toiselle luvallista ja toiselle rangaistavaa. Etikalta tuokin kyllä maistuu.
Kalastaminen se vasta rattoisaa tointa on. Ostetaan vene ja virveli ja ajellaan pitkin järvenselkiä ja virvelöidään kalaa koukkuun. Miltähän siitä kalasta oikein tuntuu tarttua suustaan kiinni? Jos on valittava kahdesta vaihtoehdosta
- mukava
- epämukava
valitsen kyllä tuon epämukavan. Ei liene kovin miellyttävää tulla nostetuksi suustaan veneeseen, vaikka nyt olisikin vähän vähemmän hermoja leukaperissä. Kokeilkaapa, jos ette usko. Onneksi kala ei kuitenkaan osaa huutaa. Olisi aikamoinen meteli talvisella jäällä, kun pilkkimiehet vetäisivät tuskissaan huutavia ahvenia jäälle potkimaan (ja lisää huutamaan). Etikkaa on tuokin.
Jotakin pitää ihmisen syödä. Minusta liha on joskus oikein hyvää, ja kala maistuu vallan herkulliselta. Salaatti ryydittää sopivasti molempia ja siihen monesti laitetaan loraus etikkaa. Ihan vaan ruuansulatusta nopeuttamaan.

Impivaaraan, veljet marssivat he

Seitsemän lihavaa ja seitsemän laihaa. Tai yhteensä seitsemän lihavaa ja laihaa. Oikeastaan vain yhteensä seitsemän, kun kukaan heistä ei ole lihava tai laiha. Peräkkäin he marssivat halki kevättalvisen kaupungin, samaa tahtia yhdessä: vasen, vasen, vasen, kaks, kolme. Askel on reipas ja päättäväinen, katse ei harhaile katujen varsiin. Mikään ei horjuta noiden seitsemän miehen matkaa. Autot pysähtyvät kunnioittavasti suojateiden eteen, ikkunat ruuvataan kohteliaasti kiinni ja lukitaan sähköisesti, päiväkodin lapsiryhmä pysähtyy ja pienet tytöt ja pojat laskevat kätensä alas ja katsovat tarkasti edessään marssivia miehiä. Vasen, vasen, vasen, kaks, kolme.
Talitiainen laulaa kevättään: titityy, mutta pysähtyy titit... ja hypähtää ylemmälle oksalle.
Kuin Aleksis Kiven seitsemän veljestä, Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero he marssivat kohti Impivaaraa, kohti arjen pakopaikkaa. Jo näkyy kaukana taivaanrannassa keltainen aurinko, jo loistaa kultainen kehrä korkealla kannella. Sitä kohti ovat matkalla he, nuo Häggmannin komeat pojat, kesken aamupalaverinsa itsensä matkaan saattaneet.
Astuvat he yksissä tuumin kultaisen valon alle, menevät sisään suureen tupaan ja keräävät kainalonsa täyteen monenmoista tarpeellista. Ja iloisesti keikkuu veljesten olalla säkki, kun he taas kotiansa kohti kulkevat. Suloisesti kilahtelevat maltaisten oluiden lasikuoret, kun miehet säkkiänsä heilauttavat. Ja tuikea on miesten laulu, joka kajahtaa kuin yhdestä kurkusta: "Lidl on halpa;-)"

Jaguaari on miestä nuoleva kissimirri

Jaguaari on suuri, amerikkalainen kissaeläin. Meksikon ja Argentiinan välimaastoissa se hengenpitimikseen vaaniskelee pienempiään ja syö makeasti suihinsa. Liharuoka on sen mielestä hyvää eikä se paljon salaatista perusta. Ei parane piereksiä kaunista turkkia loppupäästä piloille.
Yksin ja uljaana se vaaniskelee viidakoissa saalistaan, hyökkää nopeasti kimppuun ja puraisee päästä ruokansa hengiltä. Joskus muinoin lienee syntynyt sellainenkin jaguaari, jota tuo varsin brutaali ruokailu on etonut ja on niin ollen pyrkinyt olemaan enemmän kasvissyöjä, mutta kuollut samoin tein sukupuuttoon. Jaguaari on lihansyöjä. Ja ihminen on sen tärkein saalis. Ehdottomasti.
Elettiin pitkällä iltapäivää ja surffailin netissä sivuilla jos toisillakin. Oli kissaa jos jonkinlaista, pientä ja suurta, kovaa ja pehmeää, kunnes tunsin voimakkaan puraisun pääni ympärillä. Jaguaari tappaa saaliinsa puraisemalla kallon hajalle. Pääni oli syvällä sen hampaissa ja ote oli vahva, voimakas, irtipäästämätön. Yritin riuhtoa, pyristellä, kamppailla, vääntää, kääntää, ponnistaa, jännittää.
Jaguaari oli kaunis, sen turkki kiilteli ja silmät katsoivat minua värähtämättä keltaisina, mustaviiruisina. Se irrotti minusta hampaansa, liikkui suloisesti muutaman metrin päähän minusta ja pysähtyi. Jos liikahtaisin, värähtäisin, se iskisi minuun heti.

Kirjoitin:"Toivon, että otatte minuun yhteyttä mahdollisimman pian." Ja sitten tuli vastaus.
- Kiitos yhteydenotostasi. Tarjoamme sinulle sinua kiinnostavan auton seuraavin ehdoin: Jaguar...

Rakkaus on hehkeyden lumilapio

Amerikassa kaikki on... Jokainen tietää tuon puuttuvan sanan. Kun amerikkalainen pienyrittäjä avaa autotallin oven, ulkona on puolen maailman markkinat. Kun taas suomalainen pienyrittäjä avaan oman autotallinsa oven, ulkona on metri lunta. Ehkä näin on. On toki lunta Amerikassakin, mutta halu kaivautua esiin on taas sitä puuttuvaa sanaa eli suurempaa.
Minä en erityisesti ihannoi mitään yksityisiä yhteiskuntia paitsi tietysti tätä Suomea ja suomalaisten luomaa demokratiaa. Se on jotakin käsittämättömän hyvää ja täydellistä, ettei sitä aina edes ymmärrä. Mutta jotakin aina hyvästäkin voi puuttua ja se on itsetunto. En tarkoita sellaista joutavanpäiväistä keekoilua, että ollaan parhaita ja muut eivät ole mitään. Sillä ei ole itsetunnon kanssa mitään tekemistä. Itsetunto on itsensä arvostamisen kautta myös toisen ihmisen näkemistä ja huomioimista. Se on positiivista naapurikateutta. Jos naapuri ostaa hienon auton, haluaa itse olla vielä ahkerampi ja toimeliaampi ja ostaa itselleen vieläkin hienomman auton eikä suinkaan käy kateuksissaan puhkomassa naapurin auton renkaita.
Amerikkalainen sanoo herkästi: "I love you." Hän osaa arvostaa noiden sanojen hehkeyttä. Suomalainen ei sano herkästi edes omalle rakkaalleen: "Rakastan sinua."
Hehkeys? Se on sitä, mistä ei voi olla pitämättä. Hehkeys voisi olla vastakohta nihkeydelle. Amerikkalaiset ovat aina olleet markkinaväkeä, siis hyviä markkinoimaan eli saattamaan tuotteen perille asti lopulliselle käyttäjälle. He ovat ymmärtäneet hehkeyden merkityksen. Hehkeään on helppo rakastua. Ainakin siihen on helpompi rakastua kuin nihkeään. Voidaan siis ajatella, että kun ihminen on hehkeimmillään, häneen on helppo rakastua tai että häneen ei voi olla rakastumatta. Rakkaudessa on myös itsetunto vahvimmillaan, kun ei vastavoimaa ole sillä hetkellä olemassakaan.
Rakkaus on siis paitsi kemiaa, myös tehokkaan ja oivaltavan markkinoinnin ihanainen lopputulos - kuin hehkeyden lumilapio, joka on heittänyt lumet autotallin ovelta.

Matkalla ensimmäiseen työpaikkaan: siis huomisesta viis

Liftasin kaverin kanssa nelostien varressa, ja täydessä öljylastissa oleva rekka poimi meidät kyytiin ja kuljetti Vääksyyn asti. Siitä matkaa jatkettiin kuorma-auton hytissä Sysmän kirkonkylälle. Pari pitkätukkaista hippipoikaa oli menossa kesätöihin jalostussikalaan Sysmän Särkilahteen Hakalan tilalle. Voi sitä onnea: pari kymppiä päiväpalkkaa, nykyeuroissa kolmisen euroa.
Odottelimme linja-autoa matkahuollon baarin pöydässä ja ennenkuin auto ehti pihaan asti, meidät oli pyydetty tulevana viikonloppuna jo kotibileisiin. Hmm. Reippaita tyttöjä Hämeessä.
Bussi kaarteli mutkaista ja mäkistä hiekkatietä reilun kymmenen kilometrin matkan ja pysähtyi viimein Särkilahden kyläkaupan pysäkille. Astuimme ulos. Tiellä oli väkeä ja vastapäisen nuorisoseuran talon pihapiiri vaikutti varsin iloiselta. Koko kylä oli sievässä nousuhumalassa, mikä minusta tuntui lähinnä unennäöltä. Meidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi, vaikkei meitä kukaan tiennyt edes odottaa. Meitä halattiin ja pyydettiin tulemaan mukaan juhlimaan. Kylän kauppias täytti 50 vuotta. Silloin eivät saisi pohjanmaan pitkätukkaiset sikalan rengit janosta kärsiä tai vieraiksi itseään tuntea, vaan joukkoon meidät haluttiin heti ja syvälle. Mikäpäs siinä oli kesätointa aloitella. Ja ennenkuin alkukesän aurinko ehti mailleen, olimme riemullisessa humalassa ja mökkipolulla raikui nuorten miesten reipas laulu. Työ alkaisi seuraavana päivänä, mutta onneksi vasta seuraavana. Kerrankos sitä vietettiin kauppiaan synttäriä. Ja se oli sentään koko kylän yhteinen juhla. Viis siis huomisesta.

Haipuripoikaa

Viikonlopun nettilehdestä luin otsikon, joka soi paljon kauniimmin kuin sen tarkoitus konsanaan onkaan. Rallattelin pari päivää tuota lukemaani ja se on saanut mielessäni aika monenlaisia tarkoituksia ja merkityksiä.
Jossakin päin maailmaa poika oli mennyt uimaan ilmeisesti mereen (itse juttua en lukenut ollenkaan) ja kuinka ollakaan, julma ja tietämätön hai oli sattunut pojan kanssa samalle reitille ja kuvitellut myös uimahousuisen ihmisen olevan ruokaa ja vähän näykkäissyt kuin alkupalaa. "Hai puri poikaa!"
Haitari raikaa. Japanin kieleen on ovelasti varastettu kirjoituskonetta tarkoittava sana englannista. Typewriter on japaniksi taipuraitaa. Näppäriä ovat japanilaiset nappaamaan lännestä, mutta onneksi palauttavat samantien tänne takaisin aivan vain pientä korvausta vastaan. Mutta minä lainaankin nyt suomea suomenkielestä ja annan sille uusia, itämaisia merkityksiä ihan ilman korvausta.
Niinpä sitten levittelin eilisiltana haipuripoikaa olkapäähän ja kuvittelin, miten se auttaa kipuihin ja tuskiin. Sehän on kuuluisaa korealaista tai japanilaista "tiikerisalvaa", mutta tehty toki hainrustosta ja hammasjauheesta ja muista mystisistä ja vaikeasti saatavista ainesosista. On se myös oiva salva... Niin. Haipuripoikaa auttaa ihan mihin vain. Eikä siinä ole raskasmetalleja eikä lisäaineita. Jo yli 30.000.000 aasialaista ja amerikkalaista on todennut sen tehon. Mikset siis sinäkin. Tilaa heti haipuripoikaa - saat kaksi voidetta yhden hinnalla. Eikä siinä vielä kaikki.