Suhteellisesti meitä ei ole ehkä edes olemassa

Eilen kerroin olevani kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Ei se minusta pientä tee, että minä ajattelen niin. Mutta se tekee minusta todella pienen, että joku siellä kahdeksan miljardin valovuoden päässä ajattelee niin. Tai vaikka ei ajattelisikaan. Aivan sama, mitä siellä todella kaukana on - pölyä, kiveä, soluja, ihmisen kaltaisia olentoja, ajatusta, haaveita, värejä, tuulta, sadetta, jäävuoria, jumalia, Jumala - sieltä katsoen minua ei käytännössä ole edes olemassa. Siitä huolimatta olen kuitenkin hyvin monimutkainen olento. Tässä kyllä piisaa päiväksi pohtimista.

Kahdeksan miljardin valovuoden päässä

Tuskin koskaan olen ollut kauempana autoajelulla kuin tänä aamuna. Kävin Lestijärvellä. Nivalasta sinne on Tiehallinnon välimatkataulukon mukaan 76 kilometriä ja ajoaika 80 kilometrin keskituntinopeudella 57 minuuttia. Tuona aikana ehti maahan tulla upouutta auringonvaloa seitsemän kertaa. Mutta ei tuo vielä mitään. Minä olinkin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Jos siellä asti joku jäisi odottamaan auringon nousua, voisi käydä aika pitkäksi.
Tiellä ei ollut ketään muita kuin minä. Ajattelin kaikenlaisia konnia, jotka nyrkittävät ja kiusaavat toisia konnia ja jotkut jopa aivan viattomia ihmisiä niinkin kaukana jostain kuin kahdeksan miljardin valovuoden päässä. Eikö tällainen pieni ja suhteellisen monimutkainen rakennelma kuin ihminen ole liian hieno koneisto väärin kohdeltavaksi ja kiusattavaksi.
Mietin muutama ilta sitten näkemääni elokuvaa, jossa vanha nainen opetti lapsenlapselleen syntymän ihmettä. Hän antoi lapsen käteen parsinneulan ja toiseen käteen riisikupin ja pyysi lasta kaatamaan riisin niin, että riisinjyvä tarttuisi neulankärkeen. Aikansa riisiä neulankärkeen kaadeltuaan tyttönen totesi, ettei se siihen koskaan tarttuisi. Neula oli liian tylsä ja riisinjyvä liian kova. Yhtä harvinaista ja vaikeaa on syntyä uuteen elämään kuin saada riisinjyvä tarttumaan neulankärkeen.
Ajelin hyvin kaukana ja olin hyvin harvinainen ilmestys. Ypöyksin kahdeksan miljardin valovuoden päässä jostakin. Olin siis hetkisen aikaa tosi pieni enkä taida tuosta koskaan suuremmaksi kasvaakaan. En halua.

Taivaankaaren kautta kotiin

Istuin kotini portailla kädet poskilla kyynärpäät polviin nojaillen ja suunnittelin. Katsoin vuoroin itään ja vuoroin länteen, sitten katsoin taas itään ja taivaankaaren kautta länteen ja kuvittelin tuon matkan mielessäni moneen kertaan. Kuvittelin käveleväni taivaankantta pitkin. Ensin kävelisin vähän matkaa itään tietä myöten, nousisin taivaankannelle ja laskeutuisin lännessä alas samalle tielle ja kävelisin rallatellen suunnatonta kokemusta rikkaampana taas kotiin. En minä silloin noita ilmansuuntien nimiä osannut, mutta suunnat ymmärsin. Olin neljän tai viiden ikäinen. Ehkä nuorempikin. En muista, mutta ei sillä olekaan mitään väliä. Tieto ei ollut vielä pilannut minun unelmaani.
Taivaankansi oli lasia, läpinäkyvää. Sitä pitkin saattoi kävellä, mutta siitä huolimatta en ihmetellyt, miksei siellä koskaan ketään näkynyt kävelemässä. Minulle kai riittivät linnut ja tieto siitä, että myös ilmassa voi liikkua. Muistan vielä sen ihanaisen tunteen, kun suunnittelin tuota matkaa, mutta aivan yhtä hyvin muistan myös sen, kun ymmärsin matkani mahdottomuuden. Vaikka kuinka yritän muistella, en saa mieleeni, syntyikö unelma ja tuhosiko ymmärrys sen saman istumatuokion aikana. Mutta muistan tuhon tunteen ja kysymyksen mielessäni: "Miksi ei, vaikka se näyttää niin käveltävältä?"
Paljon myöhemmin saatoin kuitenkin tuon unelmieni retken toteuttaa. Hyppäsin laskuvarjolla lapsuudenkotini pellolle. Alas liidellessäni katselin kaikessa rauhassa maisemaa, jokea, peltoja, taloja, tietä idästä länteen ja ajattelin, ettei käveleminen taivaankannella näyttänyt vieläkään mahdottomalta: kansi näytti entistäkin kaarevammalta. Kun joku katsoi minua alhaalta, näytti varmaan siltä kuin olisin taivaankaarella matkalla kotiin.

Musta tuntuu

Tiede ja Tunne tappeli ja Tunne voitti. Istutpa missä tahansa pöydässä vartin tai vähän kauemmin, kuulet jonkun väittävän jotakin ja toisen väittävän vastaan. Nämä kaksi ihmistä ovat Tiede ja Tunne. Joskus väittelyn voittaa Tiede, koska kaksi plus kaksi on aivan varmasti neljä, mutta usein pääsee korkeimmalle bodiumille Tunne, sillä kaksi plus kaksi on neljä vain, jos se siltä tuntuu. Monesti ei tunnu.
Kirkasvalo helpottaa ihmisen elämää. Onhan toki paljon mukavampi päiväsaikaan elellä ja askarrella, kun näkee jotakin. Se rauhoittaa. Tiede sanoo sen olevan kenties humpuukia, mutta Tunne on toista mieltä.
Afrikassa ihmiset ovat letkeitä ja virkeitä ja kovia juoksemaan, kun siellä kirkasvaloa riittää. Suomesta taas pitää talvella lähteä etelän aurinkoon leirille, jos aikoo pärjätä kilpailussa saatikka pysyä hengissä. Afrikkalaiset hiihtävät melko vähän ja pärjäilevät suksikamppailulajeissa hyvin paljon suomalaisia huonommin, mutta silti täältä hiihtäjät lähtevät etelään leirille. Luntahan siellä ei ole, mutta valoa ja auringon lämpöä kyllä. Eskimot ja muut Pohjoisen napaseudun asukkaat eivät pärjää hiihtokilpailuissa ollenkaan pelkästään siksi, ettei heillä juurikaan ole varoja lähteä etelän aurinkoon valohoitoon. Siellä he säkkipimeässä menettävät kaiken kesäyön valosta hankkimansa kilpailukunnon talven aikana. Turha on lähteä sitten joulu-maaliskuussa hangille kuntoa mittelemään. Eli valoa tarvitsee kestävyysurheilija pärjätäkseen.
Meidän urheiluhullujen suomalaisten onneksi Afrikassa ei ole paljon lunta. Me emme varmasti kestäisi, että Kipsoke Keino ja Atopepe Mutula ottaisivat kaksoisvoiton Rukan kisoissa, vaikka omat kilpailijamme olisivat olleet valohoidossa Kanarialla koko hiihtokelvottoman kesän ja alkusyksyn.
Tiede väittää vielä kahvikupillisen ajan, ettei kirkasvalohoito mitään auta. Mutta Tunne sanoo, että tuosta asiasta voi jokainen lukea urheilupalstoilta selvää faktaa. Tai katsoa urheiluruudusta: kirkasvalo ja Afrikka = juoksu kulkee, kirkasvalo ja lumi = hiihto kulkee. Minulla on sellainen tunne, että valo auttaa.

Kun suomalaiset oppivat sivistyneesti jakamaan kahdella

Elettiinpä joskus Suomessa aikaa, jolloin olut maksoi joka kuppilassa saman verran. Keskiolutpullollisen voi kuitata markan kolikolla ja sai kaksi penniä takaisin. Ei ollut baarien ikkunoissa tekstejä: Nyt kaksi keskiolutta markalla! Tai: Tänään Happy Hour! Tai: Meillä olut tänään vain 70 penniä. Höpsistä sentään. Kun valtiovalta päätti pullosen hinnan 98:ään penniin, se oli ja piti. Silloin ei sentään eduskunnassa pidetty hattua päässä eikä kauluspaitaa ilman kravattia. Silloin oli järki päässä ja yksimielisyys kautta valtakunnan. Oli nimittäin tosi helppo aamulla laskea, montako olutta illan aikana oli tullut kurkkuun kaadetuksi. Laskettiin vain pennit kahteen läjään. Samalla, kun suomalaiset oppivat juopottelemaan ja tulemaan sivistyneesti hissun kissun humalaan, he oppivat myös laskemaan ja jakamaan kahdella. Ja pesemään kädet parikymmentä kertaa illassa. Tai siis...

Ostetaan ohimennen traktori

Joskus pienestä vastoinkäymisestä on paljon iloa. Pesuhuoneen lattialämmityksen termostaatti oli mennyt rikki ja korjausmies tuli aamulla vaihtamaan sen sovittuun aikaan tasan kello seitsemän. Ruuveja ruuvaillessaan ja johtoja liittäissään tämä mukava mies kertoi hauskan tarinan.
Osuuskaupalla oli ollut traktoriesittely. Zetorit olivat vaihtaneet päivän aikana monta kertaa kuljettajaa ja jotkut varmasti myös omistajaa jo ennen tämän kaupan syntyä. Muuan pitäjällä hyvin tunnettu mies oli noussut traktorin penkille ja riittävät ohjeet saatuaa lähtenyt omille teilleen osuuskauppaa kiertämään. Muutaman kierroksen jälkeen oli kuljettajalle tullut selväksi, että pysäyttämiseen tarvittavat manooverit olivat jääneet kauppiaalta kysymättä, mutta mies ei tuosta juuri hermostunut. Ajeli jokusen kierroksen osuuskaupan ympäri ja kun tuli kauppiaan kohdalle, huikkasi tälle kuin ohimennen:
"Pistä, Piippo ylös. Minä otan tämän." Ja ajeli niiltä istuimilta kauas kotitilalleen. Miten kone sitten oli pysähtynyt, tarina ei valitettavasti kerro.

Alle kympillä reilu viikko töitä

Tuskin koskaan minussa on ollut näin paljon elämää ja vilskettä. Aamusella otin vatsalääkkeen, jossa kerrotaan olevan viisi miljardia vatsalle ystävällistä bakteeria, ja äsken minuun pistettiin terveyskeskuksessa influenssarokote, joka alkoi heti muodostaa elimistööni vasta-aineita.
Viime talvena sairastin elämäni ensimmmäisen influenssan. Tiedän sen olleen aivan varmasti ensimmäisen, koska en koskaan aikaisemmin ole ollut niin sairas ja poissa pelistä. Kuume nousi hetkessä lähelle 40:ää ja elämä sammuskeli monta kertaa viikon aikana. Seurustelin parikymmensenttisten jääkarhujen kanssa, jotka suostuivat juoksemaan takaisin omille mailleen vasta muutaman päivän tiputuksen jälkeen. Lääkäri kirjoitti minulle oikein sairauslomaa (ennen puhuttiin sairaslomasta): kahdeksan päivää. Olin todellakin sairas paljon kauemmin kuin nuo kahdeksan päivää, mutta tyytyväinen olin noihinkin, kunnes sitten menin myöhemmin Kelalta korvausta hakemaan.
Minulle sanottiin, että omavastuuaika on seitsemän päivää ja ensimmäinen omavastuun yli menevä päivä on niin sanottu korvaukseton päivä. Yksityisyrittäjälle varsin lohdullista oli tuo selvitys vastuista.
Hain siis viime talvesta viisastuneena apteekista influenssarokotteen, joka maksoi alle kympin, noin kahdeksan euroa. Sen luvataan antavan täydellisen vastustuskyvyn tulevan talven influenssaa vastaan. On se vaan aika pieni hinta kahdeksasta sairauslomapäivästä, joista seitsemää ei korvata ja kahdeksas on ensimmäinen korvaukseton varsinainen korvattava päivä.