Mies tuskin haluaa nähdä hävyttömän hienoa moottoripyörää. Mies on siihen liian fyysinen, tunteellinen, esteettinen. Hävyttömän hienosta moottoripyörästä puuttuu voima, kesto, jatkuvuus, kauneus, notkeus, sulokkuus. Siinä on liian paljon peittävää, piilotettua, elektroniikkaa, säätöä, mystiikkaa, tekniikkaa, konetta. Hävyttömän hieno moottoripyörä on kuollut, liikkumaton, kesy, kylmä, tunteeton.
Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy istuu sen päällä elävänä ja kauniina ja pitää kaksin käsin kiinni ohjaustangosta. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy seisoo takapuoli irti satulasta valmiina laskeutumaan pyörän päälle, kunhan kone käy ja ryskää. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on niukasti piilossa kuin salaisuus valmiina paljastumaan, kuin aarre valmiina löytymään, kuin karikon kivi valmiina karahtamaan pohjaan, kuin silmu puhkeamaan lehdeksi, kuin nuppu aukeamaan kukaksi. Moottoripyörässä pitää olla häpyä. Häpy on fiilis. Häpy on tunne. Häpy on voima. Häpy on end.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
maanantai 20. lokakuuta 2008
Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä
Joku antoi lapselleen nimen Jeesus. Eilen. Etelä-Amerikassa. Kerran suomalaisessa televisioviihdesarjassa, Onnenpyörässä oli vieraana vokaalia ja konsonanttia ostamassa muuan maahanmuuttaja nimeltään Jesus. Ei riittänyt juontajalla hermoa sanoa: "Nyt on Jeesuksen vuoro ostaa vokaali", vaan hän väänsi nimen miehen kotikieliseen lausuntamuotoon Heesus. Harmillista. Meni hyvä ohjelma niiltä osin vähän pilalle.
Jeesus on hyvä nimi. Tarkoittaa varmasti jotakin, ehkäpä erämaan kukkaa tai pientä pensasta. Suomalaiset naisennimet ovat usein kukkia. Aikaisemmin annettiin tytöille nimeksi Kielo tai Orvokki tai vain Kukka. Nykyisin voit jutella vaikkapa Kirsikan tai Mimosan kanssa, mutta tuskin koskaan tapaat Päivänkakkaraa tai Voikukkaa. Miehille noita kukannimiä ei ole taidettu koskaan antaa, vaikka miehisiä kukkia ovat maantienvarret täynnä.
- Hyvää päivää. Täällä puhuu Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä puhelinmarkkinoinnista. Soitinko pahaan paikkaan?
Tai
- Irti nuuskasta ärryystä Piharatamo Pekkala, saanko hetken häiritä?
Tai
- Hakkila Oy hyvää päivää.
- Hartikainen täällä terve.
- Terve
- Päivää.
- Päivää.
- Kuka siellä?
- Kissankello Kovalainen.
- Saanko toimitusjohtajan puhelimeen?
- Valitettavasti Lupiini Lehmuskallio on maahantuontiyhtiön palaverissa.
Tai
- Niin kauan kuin nimeni on Punakosmos Puumalainen, taistelen työväen oikeuksien puolesta.
Kannattaa miettiä kukka hyvin tarkkaan ennen ristiäisiä. Nimi on enne. Nomen est omen. Nimien merkityksiä voi tutkia esimerkiksi Suomen kukat -hakusanalla googlesta. Jos päätät antaa tyttärellesi nimen Niittynätkelmä, voit odottaa hänen pysyvän kauniina pitkään ja kestävän kuivatusta elämänsä aikana. Jos taas päädyt Heinätähtimöön, voit odottaa lapsesi kestävän prässäystä hyvin. Se on tärkeä ominaisuus tässä puristavassa maailmassa.
Jeesus on hyvä nimi. Tarkoittaa varmasti jotakin, ehkäpä erämaan kukkaa tai pientä pensasta. Suomalaiset naisennimet ovat usein kukkia. Aikaisemmin annettiin tytöille nimeksi Kielo tai Orvokki tai vain Kukka. Nykyisin voit jutella vaikkapa Kirsikan tai Mimosan kanssa, mutta tuskin koskaan tapaat Päivänkakkaraa tai Voikukkaa. Miehille noita kukannimiä ei ole taidettu koskaan antaa, vaikka miehisiä kukkia ovat maantienvarret täynnä.
- Hyvää päivää. Täällä puhuu Ukko Ukonhattu Sadonkorjuu-Heikkilä puhelinmarkkinoinnista. Soitinko pahaan paikkaan?
Tai
- Irti nuuskasta ärryystä Piharatamo Pekkala, saanko hetken häiritä?
Tai
- Hakkila Oy hyvää päivää.
- Hartikainen täällä terve.
- Terve
- Päivää.
- Päivää.
- Kuka siellä?
- Kissankello Kovalainen.
- Saanko toimitusjohtajan puhelimeen?
- Valitettavasti Lupiini Lehmuskallio on maahantuontiyhtiön palaverissa.
Tai
- Niin kauan kuin nimeni on Punakosmos Puumalainen, taistelen työväen oikeuksien puolesta.
Kannattaa miettiä kukka hyvin tarkkaan ennen ristiäisiä. Nimi on enne. Nomen est omen. Nimien merkityksiä voi tutkia esimerkiksi Suomen kukat -hakusanalla googlesta. Jos päätät antaa tyttärellesi nimen Niittynätkelmä, voit odottaa hänen pysyvän kauniina pitkään ja kestävän kuivatusta elämänsä aikana. Jos taas päädyt Heinätähtimöön, voit odottaa lapsesi kestävän prässäystä hyvin. Se on tärkeä ominaisuus tässä puristavassa maailmassa.
Eränkäymätön on evoluution huipulla
Tienvarressa seisoo viitta: Eränkävijöiden maja 500 m. Eränkävijät ovat sitkeää porukkaa. Ne menevät tiettömien taipaleitten taakse mukavuuksia karkuun, laittavat nuotion synkkään metsään ja paistavat langalla kuristamaansa teertä tai riekkoa, keittävät nokipannulla mustat kahvit ja käyvät riu'ulla tekemässä tarpeensa sammalikkoon ja pyyhkivät jälkeiset ruohotupolla tai pikkuotuksia vilisevällä sammalella, rakentavat laavun ja peittelevät itsensä yöksi kuusenhavuilla. Ja raapivat sammalesta irronneita pikkuötököitä takapuolestaan aamuun asti. Eränkävijät heräävät aamulla aikaisin, keittävät taas uudet mustat kahvit ja katsovat tähdistä tai auringosta tai muurahaiskeon sijainnista suunnan ja lähtevät pakit kalisten ja reppu keikkuen vielä syvemmälle korpeen sivistystä karkuun. Minusta sellainen on aina ollut vähän outoa.
Ihmiskunta on ponnistellut heti kävelemään opittuaan mukavan ja leppoisan elämän eteen. Minä arvostan noita ponnisteluja hyvin suuresti. Siksipä noiden esi-isien muistolle ja kunniakseen haluankin perustaa eränkäymättömien huoneiston keskelle kaupunkia hyvien liikenneyhteyksien äärelle taksitolpan viereen. Siellä voi keittää kunnon kahvit vain kytkintä napsauttamalla, laittaa valot päälle kaukosäätimellä ja himmennellä niitä tunnelman ja mielialojen mukaan. Jos nälkä yllättää, voi soittaa lähimpään pitseriaan ja tilata pitsan kolmella täytteellä ja useammallakin, mikäli siltä tuntuu. Ja kun vatsa vaatii tyhjentämistä, voi istahtaa mukavasti esilämmitetylle pöntölle, joka askareitten jälkeen pesee ja huuhtelee ja kuivaakin miellyttävästi. Yön voi nukkua pehmeällä moottorisängyllä ja lähteä taas aamusella reippaana ja virkeänä taksilla asioita hoitamaan. Ja jos niin hullusti käy, että jossakin vaiheessa alkaa kaipailla kesämökkielämään, laitetaan vain pyörimään vanha video. Siinä mies levittelee nivusiinsa kortisonivoidetta puremien lievitykseksi. Ulkohuussin ympärillä pörrää musta pilvi sorsan kokoisia paarmoja liha-ateriaa vailla.
Käsittämätöntä on, että joku voi haikailla ulkohuussin perään. Tuon eränkäymättömien huoneiston jäsenhakemuksessa on kysymys, kaipaako hakija usein/joskus/harvoin/ tuskin koskaan/ei varmasti koskaan ulkohuussia. Jos kaipaa, jäsenanomus hylätään. Ihminen on silloin täysin vieraantunut alkuperäisestä mukavuudentavoittelusta. Hänen kohdallaan evoluutio on mennyt pilalle.
Ihmiskunta on ponnistellut heti kävelemään opittuaan mukavan ja leppoisan elämän eteen. Minä arvostan noita ponnisteluja hyvin suuresti. Siksipä noiden esi-isien muistolle ja kunniakseen haluankin perustaa eränkäymättömien huoneiston keskelle kaupunkia hyvien liikenneyhteyksien äärelle taksitolpan viereen. Siellä voi keittää kunnon kahvit vain kytkintä napsauttamalla, laittaa valot päälle kaukosäätimellä ja himmennellä niitä tunnelman ja mielialojen mukaan. Jos nälkä yllättää, voi soittaa lähimpään pitseriaan ja tilata pitsan kolmella täytteellä ja useammallakin, mikäli siltä tuntuu. Ja kun vatsa vaatii tyhjentämistä, voi istahtaa mukavasti esilämmitetylle pöntölle, joka askareitten jälkeen pesee ja huuhtelee ja kuivaakin miellyttävästi. Yön voi nukkua pehmeällä moottorisängyllä ja lähteä taas aamusella reippaana ja virkeänä taksilla asioita hoitamaan. Ja jos niin hullusti käy, että jossakin vaiheessa alkaa kaipailla kesämökkielämään, laitetaan vain pyörimään vanha video. Siinä mies levittelee nivusiinsa kortisonivoidetta puremien lievitykseksi. Ulkohuussin ympärillä pörrää musta pilvi sorsan kokoisia paarmoja liha-ateriaa vailla.
Käsittämätöntä on, että joku voi haikailla ulkohuussin perään. Tuon eränkäymättömien huoneiston jäsenhakemuksessa on kysymys, kaipaako hakija usein/joskus/harvoin/ tuskin koskaan/ei varmasti koskaan ulkohuussia. Jos kaipaa, jäsenanomus hylätään. Ihminen on silloin täysin vieraantunut alkuperäisestä mukavuudentavoittelusta. Hänen kohdallaan evoluutio on mennyt pilalle.
perjantai 17. lokakuuta 2008
Suorat sanat
Sanon sinulle suorat sanat: älä sano!
Aivan kuin olisit lihonut. (vastaus) Kiitos. Olenkin syönyt viime aikoina melko hyvin. Tosin tuossa naapuriravintolassa.
Vittu, ajaa Metslerillä. (vastaus) Jep. Se on hyvä rengas. Ostin sen kilpailijaltasi.
Ai sinulleko se hernepyssy tulikin. (vastaus) Olen aina halunnut itselleni Winchesterin. Mutta jostakin muualta.
Lapselliset viikset sulla. (vastaus) Hmm. Olen Taika-Jim. Kukas sinä olet, kun en tunne?
Harmi, kun vain yksi valmistaja tekee näitä extrashorthousuja. (vastaus) Minä olen myös aika pieni, mutta vain ulkomuodoltani.
Pienimunaiset miehet ajavat isolla autolla. (vastaus) Minulla kyllä on vielä rahaa tililläni?
Tuollainen rohjake syö kyllä paljon bensaa. (vastaus) Kaiken on syönyt, minkä olen antanut.
Joko sinulla on tulppa ollut? = Sinä näytät kaikista selvinneen.
Meillä on usein tapana sanoa suorat sanat. Minkähän ihmeen takia? Mieti sitä.
Aivan kuin olisit lihonut. (vastaus) Kiitos. Olenkin syönyt viime aikoina melko hyvin. Tosin tuossa naapuriravintolassa.
Vittu, ajaa Metslerillä. (vastaus) Jep. Se on hyvä rengas. Ostin sen kilpailijaltasi.
Ai sinulleko se hernepyssy tulikin. (vastaus) Olen aina halunnut itselleni Winchesterin. Mutta jostakin muualta.
Lapselliset viikset sulla. (vastaus) Hmm. Olen Taika-Jim. Kukas sinä olet, kun en tunne?
Harmi, kun vain yksi valmistaja tekee näitä extrashorthousuja. (vastaus) Minä olen myös aika pieni, mutta vain ulkomuodoltani.
Pienimunaiset miehet ajavat isolla autolla. (vastaus) Minulla kyllä on vielä rahaa tililläni?
Tuollainen rohjake syö kyllä paljon bensaa. (vastaus) Kaiken on syönyt, minkä olen antanut.
Joko sinulla on tulppa ollut? = Sinä näytät kaikista selvinneen.
Meillä on usein tapana sanoa suorat sanat. Minkähän ihmeen takia? Mieti sitä.
torstai 16. lokakuuta 2008
Jumala armahtaa - kirkkoherra ei
Kirkkoherra asteli pellonreunaa haulikko olallaan ja katseli peltoaukean yli. Pienet polut juonteilivat ristiin rastiin, suunnistaja juoksi aukean yli kartta kädessä heiluen ja lamppu otsalla keikkuen. Valo ei palanut. Oli päivä parhaimmillaan.
Vanha teeri istui kuusen oksalla ja seuraili ihmisten kulkua. Se oli nähnyt yhtä ja toista. Se oli nähnyt, miten isännät kyntivät ja äestivät, kylvivät ja korjasivat satoa. Se oli nähnyt, miten suunnistajat juoksivat peltoaukean yli raskaasti hengittäen ja välillä karttaansa vilkuillen. Se oli nähnyt myös kirkkoherran lukuisia kertoja käyskentelevän aivan samalla lailla pellon reunaa haulikko olallaan ja silloin tällöin jäniksen tai peltopyyn ampuvan, mutta koskaan hän ei ollut aseensa piippua ylös kohti puiden oksia suunnannut.
Kellastunut heinä heilahteli ja tuuli viritteli haavan lehdet kahisemaan . Kirkkoherra asteli peltoaukealle ja tuumasi kävellä metsänreunaan. Hän asteli verkkaisesti, mutta varmasti ja seuraili luonnon liikettä. Hän huomasi oksalla istuvan teeren ja teeri seuraili miestä. Kirkkoherra oli kunnon mies. Tähtäsi aina horisontin alle, ei koskaan nostanut pyssynsä piippua ylöspäin tähdätäkseen. Teeri tiesi sen ja istui kaikessa rauhassa oksallaan ja välillä katseli sivuilleen, käänsipä päänsä joskus kokonaan taakse, josko siellä jokin uhkaus olisi tulollaan.
Tuuleskeli. Kirkkoherra pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän metsänreunasta, taittoi haulikkonsa ja asetteli kaksi patruunaa piippuihin, sulki aseensa ampumakuntoon ja naksautti varmistimen pois päältä. Teeri seurasi miehen tekemistä. Kohta kuuluisi valtava pamaus, ja jänis tai joku muu maassa koikkelehtiva otus heittäisi henkensä ja sen jälkeen kirkkoherra heittäisi puolestaan saaliin reppuunsa ja kävelisi kaikessa rauhassa kauas pois. Mielenkiintoinen näytelmä olisi edessä, sen tiesi teeri vanhasta muistista.
Muutama askel vielä ja kirkkoherra nosti haulikon poskelleen. Piiput nousivat horisonttiin ja vieläkin ylöspäin. Teeri vähän ihmetteli ja katsoi pian suoraan kohti kahta mustaa reikää. Punaisen keltainen liekki välähti ja teeren rinnassa jysähti raskas paino. Se putosi oksalta alas eikä enää sulkaansa heilauttanut. Teeri oli kuollut. Sielu teki hetken työtä käskettyä, oikoi jäseniään ja irtautui verisestä, haulien runtelemasta linnunruumiista ja tuokion leyhyteltyään alkoi nousta kohti taivasta. "Ampui se perkele. Eipä olis Jumalan miehestä uskonut."
Saalis repussaan kirkkoherra käveli reippain askelin kohti autoaan ja naurahti: "Jumala armahtaa - minä en." Muisteli näköjään jotain.
Vanha teeri istui kuusen oksalla ja seuraili ihmisten kulkua. Se oli nähnyt yhtä ja toista. Se oli nähnyt, miten isännät kyntivät ja äestivät, kylvivät ja korjasivat satoa. Se oli nähnyt, miten suunnistajat juoksivat peltoaukean yli raskaasti hengittäen ja välillä karttaansa vilkuillen. Se oli nähnyt myös kirkkoherran lukuisia kertoja käyskentelevän aivan samalla lailla pellon reunaa haulikko olallaan ja silloin tällöin jäniksen tai peltopyyn ampuvan, mutta koskaan hän ei ollut aseensa piippua ylös kohti puiden oksia suunnannut.
Kellastunut heinä heilahteli ja tuuli viritteli haavan lehdet kahisemaan . Kirkkoherra asteli peltoaukealle ja tuumasi kävellä metsänreunaan. Hän asteli verkkaisesti, mutta varmasti ja seuraili luonnon liikettä. Hän huomasi oksalla istuvan teeren ja teeri seuraili miestä. Kirkkoherra oli kunnon mies. Tähtäsi aina horisontin alle, ei koskaan nostanut pyssynsä piippua ylöspäin tähdätäkseen. Teeri tiesi sen ja istui kaikessa rauhassa oksallaan ja välillä katseli sivuilleen, käänsipä päänsä joskus kokonaan taakse, josko siellä jokin uhkaus olisi tulollaan.
Tuuleskeli. Kirkkoherra pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän metsänreunasta, taittoi haulikkonsa ja asetteli kaksi patruunaa piippuihin, sulki aseensa ampumakuntoon ja naksautti varmistimen pois päältä. Teeri seurasi miehen tekemistä. Kohta kuuluisi valtava pamaus, ja jänis tai joku muu maassa koikkelehtiva otus heittäisi henkensä ja sen jälkeen kirkkoherra heittäisi puolestaan saaliin reppuunsa ja kävelisi kaikessa rauhassa kauas pois. Mielenkiintoinen näytelmä olisi edessä, sen tiesi teeri vanhasta muistista.
Muutama askel vielä ja kirkkoherra nosti haulikon poskelleen. Piiput nousivat horisonttiin ja vieläkin ylöspäin. Teeri vähän ihmetteli ja katsoi pian suoraan kohti kahta mustaa reikää. Punaisen keltainen liekki välähti ja teeren rinnassa jysähti raskas paino. Se putosi oksalta alas eikä enää sulkaansa heilauttanut. Teeri oli kuollut. Sielu teki hetken työtä käskettyä, oikoi jäseniään ja irtautui verisestä, haulien runtelemasta linnunruumiista ja tuokion leyhyteltyään alkoi nousta kohti taivasta. "Ampui se perkele. Eipä olis Jumalan miehestä uskonut."
Saalis repussaan kirkkoherra käveli reippain askelin kohti autoaan ja naurahti: "Jumala armahtaa - minä en." Muisteli näköjään jotain.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Miehen muistin perusmitta on hiihtoliitto
Ihminen muistaa paljon asioita. Mies muistaa yhden asian vähemmän kuin nainen ja jokainen voi aivan itse päätellä, mikä se yksi asia on. Se on ehkä jokaisella vähän erilainen, mutta joka miehellä se muistin musta kohta joka tapauksessa on. Tietokone muistaa aivan kaiken, mitä sille muistettavaksi syötetään, mutta se voi myös salamannopeasti kadottaa muististaan aivan kaiken, mitä sille vuosien kuluessa on kerrottu.
Muisti on ihan kelpo asia. Tietokoneella siis. Ihmiselle muisti on enemmän kuin kelpo: se on aivan välttämätön, mutta sen mittayksikkö minua on monta kertaa mietityttänyt. Tietokoneiden muistissa asiat säilyvät muuttumattomina vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tietokoneen muistin mittaa vielä käytännön syistä kyennyt todeksi osoittamaan, kun tietokoneet ovat verraten nuoria ja sen tehokas muisti vieläkin nuorempi. Mutta mittayksiköt on tarkasti määrätty ja niitä nimetään sitä mukaa lisää kuin muisti kehittyy. Ihmisen muisti taas on vähän mitä on: muisti muokkautuu aivoissa, ja useimmiten se muokkautuu muistajan eduksi. Sanotaan, että ihmisen muisti on tilivälin mittainen, mutta tuo on yksikkönä huono, kun tilivälit ovat mitä sattuu.
Kun kysyt joltakin ikävää asiaa, saat monta kertaa vastauksen: "En minä tuota millään voi muistaa. Siitä on niin kauan." Kauan on aika epämääräinen mittayksikkö. Mutta jos kysyt vaikkapa: "Paljonkos minä olenkaan sulle velkaa?" , saat todennäköisesti aika tarkan vastauksen vuosienkin jälkeen. Tai ehkä summa sittenkin on vähän kasvanut. Siis onko tuossa tapauksessa muisti laajentunut?
Muistin mitta voi olla ajalla mitattuna vajaa kymmenen vuotta ja rahassa mitattuna miljoona markkaa. Euroina siis noin 160.000 euroa. Siihen tulokseen on pakko päätyä hiihtoliiton miesten juttuja kuunnellessa.
Jos siis tietokoneen muistia mitataan megoina ja gigoina ja teroina, ihmisen muistin yksikkö on hiihtoliitto. Yksi hiihtoliitto on aika vähän. Tuhat hiihtoliittoa riittää unohtamaan jo eilisen tapahtumat. Gigan hiihtoliiton muistin määrällä ei ihminen muista mennä enää edes paskalle. Silloin alkaa jo viimeistään haista pahalle.
Muisti on ihan kelpo asia. Tietokoneella siis. Ihmiselle muisti on enemmän kuin kelpo: se on aivan välttämätön, mutta sen mittayksikkö minua on monta kertaa mietityttänyt. Tietokoneiden muistissa asiat säilyvät muuttumattomina vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä. Kukaan ei ole tietokoneen muistin mittaa vielä käytännön syistä kyennyt todeksi osoittamaan, kun tietokoneet ovat verraten nuoria ja sen tehokas muisti vieläkin nuorempi. Mutta mittayksiköt on tarkasti määrätty ja niitä nimetään sitä mukaa lisää kuin muisti kehittyy. Ihmisen muisti taas on vähän mitä on: muisti muokkautuu aivoissa, ja useimmiten se muokkautuu muistajan eduksi. Sanotaan, että ihmisen muisti on tilivälin mittainen, mutta tuo on yksikkönä huono, kun tilivälit ovat mitä sattuu.
Kun kysyt joltakin ikävää asiaa, saat monta kertaa vastauksen: "En minä tuota millään voi muistaa. Siitä on niin kauan." Kauan on aika epämääräinen mittayksikkö. Mutta jos kysyt vaikkapa: "Paljonkos minä olenkaan sulle velkaa?" , saat todennäköisesti aika tarkan vastauksen vuosienkin jälkeen. Tai ehkä summa sittenkin on vähän kasvanut. Siis onko tuossa tapauksessa muisti laajentunut?
Muistin mitta voi olla ajalla mitattuna vajaa kymmenen vuotta ja rahassa mitattuna miljoona markkaa. Euroina siis noin 160.000 euroa. Siihen tulokseen on pakko päätyä hiihtoliiton miesten juttuja kuunnellessa.
Jos siis tietokoneen muistia mitataan megoina ja gigoina ja teroina, ihmisen muistin yksikkö on hiihtoliitto. Yksi hiihtoliitto on aika vähän. Tuhat hiihtoliittoa riittää unohtamaan jo eilisen tapahtumat. Gigan hiihtoliiton muistin määrällä ei ihminen muista mennä enää edes paskalle. Silloin alkaa jo viimeistään haista pahalle.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Huonosti lentävä hollantilainen - minun laivani
Taivas oli täysin pilvetön. Kiuru nousi korkealle ja lauloi kesää lämpimäksi, uusi ruoho tuoksui imelälle ja ratamon lehti hamusi kasvua valehtelijoiden vedettäväksi. Reelinki alkoi olla paikoillaan ja laiva valmiina telakalta veteen laskettavaksi.
Isoveli rakenteli minulle laivan. Sahasi kakkosnelosesta reilun parin kymmenen sentin pätkän, muovaili kirveellä ja lopuksi puukolla toisen pään laivan keulaksi ja peräpään vain vähän viistoksi, kiinnitti laivan kanteen laudanpalasen hytiksi ja löi pieniä nauloja reelingiksi ja pujotteli kalastajalankaa reelinkiä kiertämään, koversi puukolla peräpäähän pienen kolosen, johon asetteli peräsimen laivan kulkua ohjaamaan. Olin onnellinen. Minulla oli laiva, oma laiva, jonka kulkua voisin seurata maailman satamasta toiseen. Laivani seilaisi joen poikki ja kääntyisi peräsimen ohjaamana takaisin omalle rannalle, minun satamaani, jossa voisin sen lastin purkaa ja sommitella uuden lastin sen kannelle. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
"Näin merimies merta rakastaa..." Lauleskelin ja ajattelin toista veljeäni, joka oli oikea merimies kaukana oudossa maailmassa. Kuuntelin aina hänen tarinoitaan Sanghain satamasta, suuren ja ihmeellisen Amerikan isoista kaupungeista, Atlantin myrskyävästä merestä, irtoavasta lastista, laivan täpärästä pelastumisesta hyiseltä tuholta kaukana ulapalla. Minun laivani välttäisi kaikki myrskyt ja haaksirikot. Se oli rakennettu hyvin ja kestäväksi.
Kyyköttelin rannalla ja suunnittelin, millainen laivani neitsytmatka olisi. Asettelin reelingin kalastajalangat täysin suoraksi ja naulat oi'oin vielä virheettömään riviin, käänsin laivan peräsimen täysin oikeaan asentoon, jotta se kääntäisi laivan takaisin pienen ensimatkan jälkeen. Katsoin laivaa enkä olisi millään hennonut päästää sitä yksi suurelle ja pelottavalle merelle.
Joki virtaili ja vesi solisi kivikoissa, ja kaislikossa pyörteili valkoinen vaahto. Laskin laivani vesille. Tönäisin sitä hellästi ja ohjasin sen menoa keskelle jokea. Se liukui laiskasti alkumatkan, mutta pyörähti sitten yhtäkkiä ja irtosi nopeasti keskelle virtaa. Odotin, että peräsin alkaisi vakauttaa laivaa ja muuttaisi sen kurssia, mutta laivani ui yhä kauemmas minusta ja lähti virran mukana seilaamaan kohti maailman meriä. Juoksin rantaa pitkin muutamia satoja metrejä, mutta sitten rannan rakennukset ja sillat ja risukot pysäyttivät matkani ja menetin yhteyden alukseeni. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
Itkin. Suuri ja mahtava meri oli vienyt laivani. Oliko sen lasti irronnut ja pudonnut meren syvyyksiin, oliko reelingin köysi katkennut? Miksi peräsin ei toiminut ja kääntänyt laivaani takaisin kotisatamaan? Istuin yksin rannalla ja itkin laivaani. Mutta minulla oli vielä kuitenkin yksi toivo: veljeni maailman merillä. Hän löytäisi jonakin päivänä hienon laivani ja toisi sen minulle takaisin. Hän huomaisi sen ajelehtivan jossakin yksinäisenä ja tietäisi, että sen täytyi olla pienen veljensä kadonnut alus. Hän nostaisi sen omaan laivaansa ja näyttäisi sitä ystävilleen merimiehille ja sanoisi: "Tämä on pienen veljeni alus näköjään. Minäpäs vienkin tämän mennessäni hänelle takaisin."
Kiuru nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes en enää kuullut sen laulua. Minä toivoin. Minä uskoin.
Isoveli rakenteli minulle laivan. Sahasi kakkosnelosesta reilun parin kymmenen sentin pätkän, muovaili kirveellä ja lopuksi puukolla toisen pään laivan keulaksi ja peräpään vain vähän viistoksi, kiinnitti laivan kanteen laudanpalasen hytiksi ja löi pieniä nauloja reelingiksi ja pujotteli kalastajalankaa reelinkiä kiertämään, koversi puukolla peräpäähän pienen kolosen, johon asetteli peräsimen laivan kulkua ohjaamaan. Olin onnellinen. Minulla oli laiva, oma laiva, jonka kulkua voisin seurata maailman satamasta toiseen. Laivani seilaisi joen poikki ja kääntyisi peräsimen ohjaamana takaisin omalle rannalle, minun satamaani, jossa voisin sen lastin purkaa ja sommitella uuden lastin sen kannelle. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
"Näin merimies merta rakastaa..." Lauleskelin ja ajattelin toista veljeäni, joka oli oikea merimies kaukana oudossa maailmassa. Kuuntelin aina hänen tarinoitaan Sanghain satamasta, suuren ja ihmeellisen Amerikan isoista kaupungeista, Atlantin myrskyävästä merestä, irtoavasta lastista, laivan täpärästä pelastumisesta hyiseltä tuholta kaukana ulapalla. Minun laivani välttäisi kaikki myrskyt ja haaksirikot. Se oli rakennettu hyvin ja kestäväksi.
Kyyköttelin rannalla ja suunnittelin, millainen laivani neitsytmatka olisi. Asettelin reelingin kalastajalangat täysin suoraksi ja naulat oi'oin vielä virheettömään riviin, käänsin laivan peräsimen täysin oikeaan asentoon, jotta se kääntäisi laivan takaisin pienen ensimatkan jälkeen. Katsoin laivaa enkä olisi millään hennonut päästää sitä yksi suurelle ja pelottavalle merelle.
Joki virtaili ja vesi solisi kivikoissa, ja kaislikossa pyörteili valkoinen vaahto. Laskin laivani vesille. Tönäisin sitä hellästi ja ohjasin sen menoa keskelle jokea. Se liukui laiskasti alkumatkan, mutta pyörähti sitten yhtäkkiä ja irtosi nopeasti keskelle virtaa. Odotin, että peräsin alkaisi vakauttaa laivaa ja muuttaisi sen kurssia, mutta laivani ui yhä kauemmas minusta ja lähti virran mukana seilaamaan kohti maailman meriä. Juoksin rantaa pitkin muutamia satoja metrejä, mutta sitten rannan rakennukset ja sillat ja risukot pysäyttivät matkani ja menetin yhteyden alukseeni. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
Itkin. Suuri ja mahtava meri oli vienyt laivani. Oliko sen lasti irronnut ja pudonnut meren syvyyksiin, oliko reelingin köysi katkennut? Miksi peräsin ei toiminut ja kääntänyt laivaani takaisin kotisatamaan? Istuin yksin rannalla ja itkin laivaani. Mutta minulla oli vielä kuitenkin yksi toivo: veljeni maailman merillä. Hän löytäisi jonakin päivänä hienon laivani ja toisi sen minulle takaisin. Hän huomaisi sen ajelehtivan jossakin yksinäisenä ja tietäisi, että sen täytyi olla pienen veljensä kadonnut alus. Hän nostaisi sen omaan laivaansa ja näyttäisi sitä ystävilleen merimiehille ja sanoisi: "Tämä on pienen veljeni alus näköjään. Minäpäs vienkin tämän mennessäni hänelle takaisin."
Kiuru nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes en enää kuullut sen laulua. Minä toivoin. Minä uskoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)