Olen tässä mietiskellyt. Chilessä ihmiset tekevät kaikkensa, jotta voisivat pelastaa kolmekymmentäkolme ihmishenkeä maan alta. Afganistanissa talibanit tekevät kaikkensa, jotta voisivat tappaa jokaisen näkemänsä amerikkalaisen. Puolassa pakettiauto ajaa kolarin ja lähes kaksikymmentä ihmistä kuolee - köyhiä maatyöläisiä sullottuina ahtaaseen autoon, jossa ei ole penkkejä, ei turvavöitä. Kuka on viemässä ketä ja mihin?
Ufoja odotellaan maan pinnalle hetkellä millä hyvänsä. Vihollisia? Ystäviä? Jos televisiosarjoihin tai elokuviin on uskominen, yhtä ainutta ystävällistä humanoidia ei maahan tule. Kaikki ovat sotaisia ja väkivaltaisia. Ihminen varustautuu keihäin ja sapelein kohtaamaan kaukaisen vieraansa. Mutta entäpäs, jos he ovatkin ystäviä, rakkauden ja rauhan lähettiläitä. Hävettääkö meitä sitten seistä heitä vastassa tapparat tanassa?
Ihmettelemme keskiaikaa, miten julmasti ihminen saattoi toisen tuomita noituudesta roviolle tai hukutettavaksi. Hämmästelemme kaukaisen esi-isämme julmuutta ja toisaalta naurettavuuttakin. Jos noitana hukutettavaksi tuomittu ei hukkunut, hän olikin oikea noita ja tuomio aivan paikallaan mokomalle. Mutta jos hukkui, tuli annetuksi väärä tuomio, mutta sellaistahan sattui. Hukkunut mikä hukkunut - paha mennä tuomiota perumaan. Ihmettelemme tätä päivää: joku pääsee suoraan taivaan iloihin ja karkeloihin sitomalla itseensä kilokaupalla räjähteitä ja räjäyttämällä itsensä väkijoukossa. Mitä enemmän kuolleita ja haavoittuneita, sitä paremmat pidot on luvassa taivaan kirkkaissa saleissa.
Tuntuu siltä, ettei ihminen tiedä paikkaansa. Ei tiedä sitä alkuunkaan. Ei tiedä, onko ihminen hyvä vai paha. Pariskunta keskusteli vuoden takaisista juhlista ja mies muisteli tarjotun lohikeittoa, kun vaimo taas muisti aivan varmasti tarjolla olleen hirvivelliä. Keskustelu jatkui perheriidaksi asti pelkästä väärästä muistosta ja muistikuvasta, sillä tosiasiassa juhlissa oli tavallisia lihaperunoita K-Supermarketin tarjouslihasta valmistettuna. Niin kauan kuin ihminen on minä itse suuressa tai aivan pienessä, ufot pysyttelevät kilometrien korkeudessa uskaltamatta laskeutua maankamaralle. Mutta niin tai näin, jokainen Chilen maan alla loukussa oleva kaivosmies pelastukoon ihmisen hyvyydestä ja hyvästä tahdosta, vaikka taivaan salin katto mustuisikin nokeavista kynttilöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti