Nyt uudet veroarvat ärrältä. Arvonta jo ensi lauantaina.

Joka lauantai tulee pelatuksi lottoa. Kympillä tai vähän reilullakin. Aika harvoin voitan, mutta häviäminenkään ei tunnu kovin pahalta, kun minua ei kukaan pakota pelaamaan. Ja mihinkäs ne minun pelirahani sitten menevätkään? Pieni osa niistä tilitetään voittoina muille pelaajille ja suurin osa käytetään aivan kuin mikä tahansa vero: suomalaisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kelpo juttu. Vero?
Verottajakin voisi kehittää tätä kansaa kovasti kiusaavaa veronkeruuta vähän modernimmaksi. Ja seuraavaksi tulee esimerkki numero yksi:
Henkilö A ansaitsee kuukaudessa 3000 euroa, josta hänen pitää maksaa veroa 1000 euroa. Hän ostaa ärrältä tai jostakin muusta VEROARPA-tunnuksella varustetusta pisteestä tuhannen euron veroarvan, jolla joka kuukausi arvotaan miljoona euroa ja paljon pieniä voittoja. Näin veronmaksusta tulee mukavaa ajanvietettä ja lisäksi on mahdollisuus saada jopa omansa takaisin tai vähän enemmänkin. Useimmiten kuitenkaan ei saa takaisin mitään tai hyvin vähän, mutta pysyypä kuitenkin hyvinvointivaltio mukavasti pystyssä. Vapaaehtoistako? No eipä tietenkään. Kyllä kaikkien pitää pakosta pelata, mutta voittoja ei ole pakko nostaa. Ne voi lahjoittaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen tai nuorisoliikuntaan tai vesipallojen hankintaan vesipalloseuralle tai potkupallopelien tuomarikoulutukseen tai...
Aivan kokonaan ei veroarvan ostoa voi luottaa tavalliselle rahvaalle, vaan useimmiten työnantaja lunastaa työntekijän puolesta nämä veroarvat. Raaputtaminen ja oman edun valvonta jää kuitenkin varsinaiselle arvan omistajalle. Ja syksyllä sitten lopullisen verotuksen valmistuttua joko saadaan ilmaisia veroarpoja tai joudutaan ostamaan kasapäin lisäveroarpoja, joissa voitonmahdollisuudet ovat sekä että. Eikä tarvitsisi lehtien pitää mitään verojuorukalentereita yllä lainkaan. Jos voittaja haluaisi nimensä julkisuuteen, siitä vaan. Mutta suurimmat veronmaksajat tuskin tulisivat kovin mielellään esiin. Kuka nyt omaa pelaamistaan viitsii mainostaa.

Sarjatulta

Olipahan armeijaan kutsuttuna muuan rauhalliseksi mieheksi tunnettu savolainen, jolla ei koskaan tuntunut olevan kiire minnekään. Taisteluharjoituksessa hän verkalleen huusi: "Laakaas." Tuostapa ärtyi kersantti miestä vähän moittimaan:"Perkele, sotamies. Täällä ollaan nyt taisteluharjoituksissa ja täällä ammutaan vihollisia. Laukaus silloin, toinen tällöin ei kukista vihollista. Reippaampaa tulta, sotamies, saatana!"
Ja kuuluipa kohta mättään takaa rauhallisesti ja leppoisalla äänellä:"Par laakaasta."

Kuka osallistuu lamatalkoisiin?

Pöytä oli täynnä voileipiä, päällä kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Oli alkamassa köyhän perheen talonkattaustalkoot. Ruokaa oli, juomaa oli, viesti oli välitetty, talkoolaisia odotettiin. Mutta vain yksi tuli. Yksi hyvä mies tuli ja tuon miehen muistan aina. Tuo mies teki kaikki talkooväelle suunnitellut työt ja hyvin tekikin eikä suinkaan syönyt pelkästään leipiä.
Nyt pidetään taas köyhän perheen talkoita. Suomi on hätää kärsimässä ja yleinen kutsu talonkattaustalkoisiin on taas kiirinyt ympäri valtakunnan. Pöytä on täynnä voileipiä: kurkkua, makkaraa, juustoa, tomaattia. Talkoolaisia odotetaan. Ja kas kummaa, melkein kaikki tulevat. Pihalla on hyörinää ja vilskettä, vasarat paukkuvat ja sahat soivat, maalipensselit sutivat ja harjat heiluvat. Mutta vain kaksisataa on poissa. Kansanedustajilta kysyttiin, voisivatko myös he osaltaan tulla mukaan talkoisiin vaikkapa yhden kesäkuukauden palkan verran. Ei voisi, kun ei se kannata. Mitä hyötyä siitä mukamas olisi, jos pari sataa ihmistä antaisi vaatimattoman roposensa talkoisiin? Ei niin mitään. Parempi olla pois niitä vähiä jakamasta.
Minä en nyt muista, ketä näissä talkoissa on mukana, mutta tulevana keväänä varmaankin muistan, ketä niissä ei ole. Äänestämättä jättäminen on kansalaisoikeus. Se on osa demokratiaa. Ja jotenkin tuntuu, että siinä asuu myös suuri viisaus.

Hajumuisti saattaa paljastaa petkuttajan

Minulla oli vuosikausien ajan tapana käydä sukulaisten ja tuttavien luona joulupukkina. Aikamoiseksi ammattilaiseksi kehityin yrittäessäni varjella paljastumistani. Lapset ja aikuisetkin ovat tarkkoja veijareita jouluaattoisin ja yrittävät etsimällä etsiä pukista jotakin tuttua ja paljastavaa yksityiskohtaa: silmälaseja, ääntä, sormuksia, kelloa, kenkiä, kuka mitäkin. Nyt minulla on toinen joulu ilman tuota joulupukin tointa ja vähän olen haikealla mielellä. Toisaalta on rauhallista aloittaa aattovalmistelut aivan omaan tahtiin ja oman kodin toivein ja mieltymyksin.
Korvasipa minut sitten sukulaisperheessä uusi pukki viime jouluna, kolkutti ovelle ja astui ääni pukkimaisesti möristen sisään. Juoksivat lapset iloisina vastaan, mutta totesivat heti käteltyään: "Tuo mikään pukki oo. Olli se on. Haisee aivan mönkkärin pensalle." Niinpä. Olli on moottorimiehiä ja sen tietävät kaikki.

Joulukuusi omin käsin

Kun on nuori, voi luottaa vaikkapa vain omiin voimiinsa. Sanotaan, että usko voi siirtää vuoria, mutta nuorta kuusta et pelkällä uskolla mukaan saa.
Lähdinpä kerran kauan sitten kuusen hakuun tuttavaperheen metsään. En ottanut kirvestä tai sahaa mukaan, kun oletin talossa väen olevan kotosalla ja sieltä kuusenkaatovälineen löytäväni. Oli kuulaan kirpeä pakkaspäivä. Jouluaattoa edeltävä päivä kimalteli häipyvässä auringossa, puut seisoivat jähmeinä valkoturkissaan kuin teräsjäiset patsaat ja hanki kirahteli kimeästi askeleen alla.
Koputin ovelle ja odottelin jonkun tulevaksi avaamaan oven. Talo oli aivan hiljainen eikä siitä elävöitynyt. Liiteristä en sahaa tai kirvestä löytänyt. Lie isäntäväki ne sisälle talteen ripustanut. Olin kuitenkin kävellyt pitkän matkan enkä aikonut ilman kuusta kotimatkalle lähteä, vaan suuntasin kulkuni lähimetsään mieleistäni katsomaan. Siinä se seisoi yksinäisenä mukaani lähtemäisillään.
Tartuin kuuseen nuoruuteni kaikella voimalla ja taivutin puoleen ja toiseen. Kuusi ei tuskastaan huolimatta päästänyt ääntäkään. Vääntelin sitä, murjoin, puistelin, käänsin ja kiersin. Lunta oli metsässä puolisen metriä, mutta pian paistoi paljas maa kuusen ympärillä ja taistelun jäljet hirvittivät jo minuakin. Katsoin ympärilleni, näkikö lohdutonta tointani kukaan. Kimalteleva pakkashöyry ympäröi minua, ja katoavan auringon viimesäteet värittivät höyryn sinisen välkkyväksi vaaleaksi verhoksi kuin jäätymässä olevan kosken viimeiseksi henkäykseksi ennen katoamistaan hyisen panssarin alle.
En aikonut antaa periksi parimetriselle kuuselle, vaan jatkoin silmitöntä hyökkäystä sen juurta vastaan. "Pakko se on voiman edessä!" Mutta puolituntisesta taistelusta en saanut kuusessa aikaiseksi minkäänlaista väsymisen merkkiä, en jälkeäkään sen ruskeaan tyveen. Minut oli täydellisesti lannistettu tuon joulupuun juurelle.
Sinä jouluna kotonani oli hyvin pieni ja vaatimaton kuusi. Mistä se sinne haettiin, en enää muista. Mutta tuo ylväs ja periksiantamaton vastustajani lienee vieläkin pystyssä ja katsoo tätä joulua jo huomattavan korkealta kuin omaa metsäänsä vartioisi. En ole sille katkera. Se oli minua vahvempi ja nyt se on jo käsin voittamaton. Seisköön siis.

Harrastukseni on naisten alushousut;-)

Joskus minua ärsyttää, mutta useimmiten kuitenkin kiehtoo tämä suomenkielen loogisuus tai epäloogisuus. Kun joku sanoo, että hänen harrastuksensa on jääkiekko, tuo kuulostaa ymmärrettävältä ja varsin loogiselta. Hän siis pelaa tai valmentaa tai katsoo telkkarista tai peräti paikanpäällä kaukalon reunalla jääkiekkoa. Kun joku ilmoittaa harrastuksekseen lentopallon, hän mitä ilmeisimmin vain pelaa lentopalloa. Kovin moni ei katsojana harrasta lentopalloa.
- Harrastukseni on villasukka.
Hmmm. Mitenkähän minun tulisi suhtautua tuollaiseen ihmiseen.
- Minun tärkein harrastukseni on naisten alushousut.
Hmmmm. Soitanko heti poliisille? Vaimolle olisi ainakin hyvä tuosta juoruta. No en soita enkä juorua. Olen vain kansalaisopiston aulassa lukemassa tulevista kursseista:
"Villasukkien neulomiskurssi alkaa 15.1. Nyt puikot heilumaan. Tervetuloa."
"Naisten alushousujen ompelukurssi käynnistyy helmikuun alussa. Vielä muutama paikka vapaana. Hinta vain 17 euroa. Sis. materiaalit." Siinä olisi uutta harrastusta kaipaavalle ihan kelpoja vaihtoehtoja.
- Mitäs harrastat?
- Naisten alushousuja.
- Aha. Täytyykin tästä jo lähteä. On ollu vähän lapset kipeinä...

Vähän jos rukkais

Siihen aikaan, kun kelloissa ei yleisesti vielä ollut elektronisia tai digitaalisia koneistoja, kahviloissa ja matkahuolloissa istui miehiä, jotka ymmärsivät tavallista kansaa paremmin ajankulun mittauksen ongelmat. Kelloja tutkittiin, kiviä laskettiin ja merkkejä vertailtiin. Jos näväs nyökkäsi, ei kellosta enää tainnut kunnon peliä saada taitavinkaan seppä. Mutta tosi taitava ja käsistään kätevä saattoi rukata kellon niin tarkaksi, ettei viikonkaan kuluttua voinut sanoa sen edistävän tai jätättävän.
Hankittiinpa tuohon aikaan Suomeen viralliseksi aikamerkiksi atomikäyttöinen kello, ja tieto tuosta todella tarkasta ajannäyttäjästä saapui verkalleen tai ehkä aivan ajallaan myös matkahuollon kellonvaihtajille. Sanottiin, että tuo atomikello näytti niin tarkkaa aikaa kuin se ihmisen luomalla koneella tai laitteella oli siihen aikaan mahdollista. Kello jätätti/edisti vain yhden tuhannesosasekunnin vuodessa eli kokonaisen sekunnin tuhannessa vuodessa. Tuosta tiedosta pettyneinä miehet miettivät: "Vähän jos rukkais, jopa sais tarkan kellon."